"Älä pahastu, mutta minä luulen ettei meillä tänäpäivänä illasteta."
"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat tullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta eivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin perästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee."
"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi — — ja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu."
"Pysy tyynenä nyt. Sinähän olet aina ollut järkevä mies."
Pekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka. Ennen minä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama mies saa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin ovat toiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään. Eivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka tuntevat niistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät eikä pahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois muitten yhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä minä muitten. Näin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena, kenenkään sitä silti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi tietääkkään! Tämä on meidän kolminkeskinen asiamme, muorin, Artturin ja minun, ja me teemme tästä selvän. Onneksi eivät pakotoverinikaan tiedä että te juuri suunnittelitte meidän tuhoamme. Ainakin se pikkuseikka pysyy minun tiedossani. Mutta mitä se auttaa enään, kun koko maailma jo hölyää teidän myöhemmistä teoistanne. No, sitä vähemmän saa kukaan keritä meidän välillemme. Tässä on käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin ettette saata hävitä jälkeä jättämättä — muille — mitäs minusta enään.
* * * * *
Sillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen tulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa soida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä tuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.
Pekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa mauserinsa makasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se viimeksi oli ladattuna.
Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä, ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan! Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta, ja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten taasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan sittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö tykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat. Eivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan määränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain näkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka syöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua. Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka on tulossa.
Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo, kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton, niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski, terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein. Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä sivullisen nähdä.