Pekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi mielensä ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla aamuyön vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee, auttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan. Senverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat näkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä tutumpana Pekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin. Tuolta metsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas Jyrkänkosken aukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti öisinkin tulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään, kunhan saartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia peltoja ja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta. Ei ole lunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan se vähän oudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista haamua eri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien erämaitten halki hiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt palataan. Talvella mentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut jotain, jota kutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei mitään. On vain menty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan tässä taasen. Kaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu sodankäyntiä, vapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on vain nukkunut, vähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen ahdistamana, mutta sittenkin nukkunut, tarvitsematta ajatella mitään. Nyt täytyy herätä. Se on vastenmielistä, mutta ei voi sille mitään. Täytyy herätä niinkuin matkustajan, jota konduktööri ravistelee hartioista, huutaen korvaan: ylös, ollaan perillä!

Perillä!

Sitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen ajatuksistaan tuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kanssa tietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta ei huoli ennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt tappeluitten meteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä olotilasta huojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut jättää kaiken turhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta säästyy, niin silloin on Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä tilinteko; jos ei säästy, niin sitä parempi.

Pekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle tuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi nimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei tule, se väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa huolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut niihin joukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti. Insinöörimiehenä on hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on ikävää. Joutuu olemaan liian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä tahdo kyetä säilyttämään turtumustaan.

Ja muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä väkevämmin alkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä. Eikä voi välttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan mieli käy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee Pekka. Hän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat hänen tuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän kiroaa kohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta kuulaa. Raskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä ettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän löydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta pakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä mahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen huomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä, josta ei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on helppoa heidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla muitten tilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka on aina inhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen osakseen.

Mutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen vuorokauden elänyt. Eikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen läheisyydestä, tuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä mitään sellaista valonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen toivoksi. "Vaimo ja lapsi", hymähtää Pekka ilman mitään mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat kuuluvan johonkin toiseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä Pekan ja hänen asiainsa kanssa. — "VilliIitaa" ja "Veri-Artturi" ovat ne nimet, jotka jo eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista Pekan korviin, ja ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.

Kun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen notkosta alkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan sisuksissa niin raju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet ajatukset yhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä raiteitaan siitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli katkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä välttämättömiä johtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä seudulta kuultujen hirmutekojen kannustamina, armottomasti johtavat Pekankin omasta puolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt tulla törkeämmäksi kuin oli aavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko, pyövelintyö — armottomasti. — Tuskaisesti katselee Pekka ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi löytää jonkun pakoportin. Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava mäennyppylä, jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut takaisin, nyt sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja joita suojelit.

Pekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana kulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja päästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee, kun on itse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt mentävä.

* * * * *

Majuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se entinen punapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja päättäväinen sotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan pyyntöä, ja tuumii että mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään isäntää omilta mailtaan. Olkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän, tai vaikka joukkueen, miehiä reservistä mukaansa. "Ja jos kerkiät ennen", lisää majuri reippaasti, "niin sano rouvallesi terveiset että aijon tulle teille illastamaan, jos nimittäin voitte ottaa vastaan."