"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka. Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja viskaa pois.
Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille, toinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.
"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi, ja aika penteleitä ovatkin."
"Mies ja nainenko?"
"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pisti
Eemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös.
Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"
"Ei", sanoo Pekka. "Minä menen sinne itse."
"Pekka, älä mene", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan käsivarressa.
"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois, mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"
Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta on jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka. Ilveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.
Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin, räpytellen totisena silmiään: