"Jos minä tulisin kans."
Pekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.
"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi."
Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita, ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. — Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä peijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja, ne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään! Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan paistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava ja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä, joka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven, on hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä portailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on jälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja sitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää. Sukkelaan!
Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen naamaansa.
"Tunnetko?" kysyy Pekka.
Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että tomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa kipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo olla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.
Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi hänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla pitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen valittaa särkyneellä äänellä:
"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" — Muori kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää pystyyn ja pui nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"
Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta, ei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään — ajattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.