Mietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä päässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova jytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli yksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.
"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen", koetin inttää. Mutta minulle naurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että on olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen sellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on vain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti muitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa sama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun käteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin tarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi, niin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta nyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.
Kiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan hypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.
Huutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee niin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle. Sinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on ihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää. Isot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken, paitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse. Kun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.
IV
Kuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti, katsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on joulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä hengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani ei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain peukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme, joita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän. Äskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli mukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.
Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo. Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone — kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen sieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan, Herokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin. Se oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä menen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa suuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.
Huomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi minua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään, vaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole. Mutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen aivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja alttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät hääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen minä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin kuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat samalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin jättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi kiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan, eikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain näkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.
Sellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja sapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat meininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen kirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.
Mutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen silmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa tietäväni mitä hän ajattelee.