Eräänä kuumana kesäpäivänä ajoin kaupunkiin ja ohjasin hevoseni kauppias Malakias Krankkenbergin kartanolle, niinkuin olin monasti ennenkin tehnyt.
Asiani kaupungilla oli pian ajettuna, joten jo puolisen korvilla olin valmis kotiini lähtemään. "Kokkolan väärää" olisin mukaani halunnut, mutta kukkaroni oli toista mieltä, ja minä olen tottunut sille aina perään antamaan.
Pistäysin kuitenkin vielä ennen lähtöäni kauppiaan tarhakartanolle jollekin vähäpätöiselle asialle. Siellä makasi pehkuläjässä yksi äärettömän suuri nassu jota, niinkuin näytti, ankara kuumuus kovasti rasitti.
Minulle valahti vesi kielelleni (esittäjä nielasee juurikuin olisi vettä suussa) sillä olen auttamattomasti sianläskin orja. Me olimme kahden tuon mahtavan läskikimpaleen kanssa eikä se sitäpaitse näyttänyt minua ensinkään pelkäävän.
— Omistaappa tuollainen syöttiläs! huokasin melkein ääneen. Ja ennenkuin olin aikeistani itsekään täysin selvillä, olin jo antanut sille puupalikalla sellaisen iskun että kuonosta vaan veri virtasi ja elukka makasi pahnoillaan liikkumattomana.
Aseen jolla löin, pistin huoneen alle piiloon ja astelin rauhallisena kauppiaan kyökkiin, ja sanoin siellä: Mikähän tuolle teidän sialle on mahtanut tulla, kun se tuolla tarhassa makaa aivan kuin kuollut?
— Mikä sille sitte on tullut? sanoi kauppias, joka juuri samassa astui kyökkiin ja kuuli puheeni.
— En tiedä, mutta siellä se vaan makaa. Liekö "rutto ampunut"? sanoin minä.
Mentiin katsomaan ja siellä se makasi eikä vironnut vaikka olisi kuinka katsottu.
Tultiin viimein yksimieliseen päätökseen että sika oli kuollut "ruton ampumiseen"; vaikka meistä, jotka tämän arvoisan vainajan ympärillä sangen murheellisena seisoimme, ei yksikään ymmärtänyt mitä sillä tarkoitetaan kun sanotaan että "rutto ampuu", mutta me sanoimme vaan niin.