Ja kun tuon pienen viattoman ilmoituksen alla oli ystäväni ja hänen vaimonsa nimi niin selvisi minulle kohta että heillä kumpaisellakin täytyi olla jotain osuutta tuon "terveen pojan" syntymisessä. Ja ennenkuin ennätin itselleni täydellisesti selvittää mitä aijoin tehdä, seisoin minä jo ystäväni eteisen ovella.
Aivan oikein! Minä huomasin sen jo ystäväni naamahoidosta kun hän eteisessä vastaani tuli. Ja minä tietysti kourasin hänen kättään ja onnittelin, vaikka en jumala-paratkoon tiennyt ensinkään, mitä minun olisi ollut tehtävä. Ystäväni kertoi pojan syntymisestä tarkkaan ja täsmällisesti kuin jos hän olisi tuomarivalaa tehnyt. Ja hän näytti niin iloiselta ja onnelliselta että minunkin vanha nuori-miessydämeni oikein ilosta hypähteli.
Me astuimme sitten jälekkäin siihen huoneeseen, jossa tuo sanomalehti-ilmoituksen syy äitinsä keralla asusti.
Minä katsoin ensin lapseen — oikeammin vaatemyttyyn -, sitten äitiin ja sitten isään ja minä nöyränä tunnustan että minulla oli vakava hetki.
Olin ensikertaa elämässäni tässä asemassa ja minulla ei ollut kenenkään esimerkkiä tietääkseni mitä muut kuolevaiset tällaisiin kriitillisiin asemiin joutuneina olivat tehneet ja sanoneet, tai mitä he olivat jättäneet tekemättä ja mitä sanomatta. Olin varmaankin tällä hetkellä tyhmempi ja avuttomampi kuin tuo lapsi. Ja totisempana ja punaisempana kuin aapiskirjan kukko seisoin minä tuon kolmion edessä. Ja surkeassa sekamelskassa risteili päässäni kysymysten lukematon lauma.
Pitikö minun nyt uudestaan onnitella? Sanoisinko että lapsi on kaunis? suuri? lihava? terve? viisaan näköinen? äitinsä näköinen? Tai sanoako, että se on aivan kamalasti molempien näköinen? Ja entäs puoluekanta! Sanoisinko että vasta tullut on vankka "perustuslaillinen"? tai ehkä: että se on horjumaton "suomettarelainen"? vai kentiesi että se on punainen sosialisti?
Pitikö minun sanoa että lapsella on kauniit silmät? sievät kädet? sanoako, että sillä on suuri, hyvä nenä? tai että se on pieni ja nätti, aivan parahultainen, oikein ihanne-nenä? Ja mitä piti minun sanoa suusta! Sanoisinko, että se on ruususuu? simasuu?
Mutta kaikki nuo esityksien paljoudet palautti takaisin joku outo tunne juuri kun ne olivat kieleltä alas luiskahtamassa. Ja minä raukka olin ainakin kolminkertaisena kysymysmerkkinä. Minä siirryin, käännyin ja vihdoin kun ei minulle muuta selvinnyt niin minä (esittäjä niiaa) — niiasin!
Jälestäpäin kun olen tätä elämäni unohtumatonta hetkeä muistellut, olen ajatellut että he, isä ja äiti, aivan varmaan luulivat minun hikoilevan jonkun mahtavan puheen synnytys-tuskissa, jota olin tuolle kolmiolle ajatellut; muuten minä en voi käsittää heidän vaikenemistaan.
Vaikka sanomalehdestä olin nähnyt mihin sukupuoleen tuo vastatullut kuului, niin risteili kuitenkin päässäni sekin ajatus, että olisi ehkä kohteliasta kysyä sitä asianomaisilta itseltäänkin ja sitten se olisi ollut varmaakin; mutta kysymättä se jäi.