Viimein nousi äiti ylös ja minä tunsin raskaan painon vierivän alas sydämeltäni. Minun mielessäni välähti, että äiti, naisen hienotunteisuudella, on älynnyt minun vaikean asemani, ja tahtoo minut pelastaa, menemällä "nyytyineen" toiseen huoneeseen. Ja kun äiti kääntyi minuun selin ja järjesteli asioita tuossa pienessä "käsipakaasissa", niin tunsin minä sillä hetkellä pienen ilon sielussani…

Mutta hetken kesti tuo ilo, sillä samassa tuokiossa seisoin minä keskellä lattiaa, pieni, täyttä kurkkua veisaava käärö käsilläni.

En käsitä miks'en minä osannut vastustaakaan, kun äiti tarjosi lastaan minulle, vaan ojensin käteni ja niillä se nyt lepäsi.

Mitta oli nyt täysi.

Minä tiesin että jos minä nyt vaikenen, lausumatta kiittävää arvosteluani lapsesta, niin olen minä isän ja äidin mielestä kaikkein vähimmässä laskussa hirtettävä. Minä onneton! Vaiti minä seisoin, vaiti kuin kynttilä saunanlöylyssä. Ainoa mitä minä tein oli hikoileminen; mutta sitä minä teinkin vahvasti. Ja lapsi käsilläni huusi kun riivattu. Se kakara vasta osasi huutaa. Mutta kaiken tämän minä kestin urhoollisesti. Ja kun minä sitä hetkeä muistelen, niin tunnen minä kunnioitusta itseäni kohtaan, että minä kaikkea kokenut olen.

Mutta silloin se tuli minun arvostelunikin, tuli aivan arkailematta. Ja minä luulin sanovani jotakin peräti hienoa ja kohteliasta kun minä annoin vanhusten tietää, että pojalla oli tavattoman suuri suu; että sillä on kohtuullinen nenä ja että sen silmät ovat uusinta mallia koska niillä voipi samalla kertaa katsoa toisella pappaan (esittäjä viittaa vasemman käden etusormella oikealle) ja toisella mammaan (oikean käden etusormella vasemmalle).

Heti huomasin aivan selvästi, että sanani olivat voimakkaita, että ne tekivät äitiin oikein repäisevän vaikutuksen, koska ei minulla enää senjälkeen mitään ollut käsilläni. Sen sijaan seisoi ystäväni vaimo toisessa päässä huonetta selin minuun ja minä melkein luulen, että hänellä oli sylissään jotain saman tapaista kun minulta vast'ikään oli kadonnut. Mutta kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että minä en jaksanut seurata.

Isä viittasi minulle ja minun audienssini pikku olennon luona oli loppunut.

Sain vielä, jumalan kiitos, eteisessä kuulla että olin puhunut ja käyttäytynyt sopimattomasti. Minä olin niin hämmästynyt kaikesta, että koettaessani asiaa omaksi edukseni selvittää ja parannella tuli se yhä hullummaksi.

Sanoin ystävälleni että tarkoitukseni oli ollut kaikinpuolin nuhteeton, sekä pyysin sovintoa. Ja saadakseni ystäväni täydellisesti vakuutetuksi sovinnonhaluni vilpittömyydestä otin esiin kukkaroni sekä tarjosin hänelle viisikymmenpennistä.