"Hyvä olisi! hyvä olisi!" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli päätänsä.
Matti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa päivälliselle.
"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille", kertoi Matti syödessään kotiväelle, "kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä kartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle kaupat."
"Mitäpä tuossa tuon vertaisessa on kadehtimistakaan", arveli emäntä.
"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului. Ja vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa nyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas sen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa voisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä kyllä kostui."
Tuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan. Kaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin tulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa oli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.
Sakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun ei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:
"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö sinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin hyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?"
"Ei se nyt enää peräydy, kun on kerran tehty kirjat."
"Hm! vai niin! Sepä oli paha, se!"