Seuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle taikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella saamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle oli myöty.
Kauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei puotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan ryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään ottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi; eikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja siitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn loputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran kylää häirinneet juopuneen rähinällä.
"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?" alkoi viimein isäntä, kun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan luvun tekoa.
"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on tehty, eikä sitte ole enää muistelemista."
Hän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla, asiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti viimein vähän epävarmalla äänellä:
"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata viisikolmatta markkaa."
Vanhanen ällistyi, niin odottamaton se uutinen oli.
"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko erehdyksestä velaksi?"
"En minä kauppa-asioissa koskaan erehdy."
"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta, kuin olitte meillä?"