Mutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä kummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen luettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana rahana ja tavarana sekä kysäsi:
"Ovatko nämä nyt oikein?"
Vanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä kolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan ilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.
"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan tullut", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi luetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia, hirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo oli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta Harjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan, Tosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan huivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin emäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut Kauppisen vaimolta.
"Eikö sitä lahjaksi annettu?" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen lukiessa.
"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin pitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta."
"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään niin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois ne!"
"Ei kannata, ei kannata."
"Mutta minä en maksa niitä."
"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne tavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin."