Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta "kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä… Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle, kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.
Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.
Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.
Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa, sanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet sinä jo niin sukkela!"
Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla oppinut.
Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar siitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.
Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.
Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.
Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.
Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen voittaa tunteet.