— Rakas Manon — sanoin hänelle, maallisesti sekoittaen rakastajan lauseita uskonnollisiin — sinä olet liiaksi ihailtava, ollaksesi luotu olento. Tunnen että voitokas autuaallisuus on vallannut sydämeni. Kaikki mitä Saint-Sulpicessa sanotaan vapaudesta, on harhaluuloa. Tulen sinun tähtesi menettämään omaisuuteni ja hyvän maineeni, sitä aavistan; luen kohtaloni sinun ihanista silmistäsi. Mutta mitäpä tappioita ei sinun rakkautesi korvaisikaan? Maallisen onnen suopeus ei minua ollenkaan houkuttele; kunnia on minusta tyhjää touhua; kaikki tuumani kirkolliseen uraan nähden olivat mieletöntä kuvittelua; sanalla sanoen, kaikki tyydytys, jota voisin saavuttaa erillään sinusta, ei ole minkään arvoista, se kun ei hetkeäkään sydämessäni korvaisi ainoatakaan katsettasi.

Vaikka lupasin hänelle täydelleen unhoittavani hänen hairahduksensa, tahdoin kuitenkin tietää, millä tavoin herra B. oli saattanut hänet vietellä. Manon kertoi nähneensä ikkunasta tuon herrasmiehen, joka oli ihastunut häneen ja tehnyt rakkaudentunnustuksensa verojen yleisvuokraajana, s.o. kirjeessä huomauttanut, että sen rahasumman suuruus, jonka antaisi Manonille, tulisi riippumaan hänen saamistaan suosionosoituksista. Alussa oli Manon suostunut yksinomaan sitä varten, että saisi häneltä melkoisen rahasumman, joka turvaisi meille huolettoman olemassaolon. Tuo mies oli häikäissyt häntä niin suuremmoisilla lupauksilla, että hän vähitellen oli antautunut. Minä epäilemättä — näin hän arveli — saatoin päättää, kuinka ankarat olivat hänen tunnontuskansa, jos muistelin sitä surua, jota hän oli osoittanut eronhetkellämme, ja huolimatta siitä ylellisyydestä, jossa tuo mies oli antanut Manonin elää, tämä ei ollut koskaan nauttinut onnenhetkeä hänen kanssaan, mikä johtui siitä, ettei hän, kuten sanoi, tuossa miehessä ollut tavannut minun hienotunteisuuttani eikä käytöstapani kohteliaisuutta, ja lisäksi siitä, että hän keskellä niitä huveja, jotka tuo mies hänelle lakkaamatta hankki, oli kantanut sydämessään minun rakkauteni muistoa ja uskottomuutensa aiheuttamaa tunnontuskaa. Hän puhui minulle vielä Tibergestä ja siitä äärimäisestä hämmennyksestä, minkä tuo käynti oli hänen mielessään synnyttänyt.

— Miekan pisto sydämeen, — hän lisäsi — olisi saattanut vereni vähemmin kuohuksiin. Käänsin hänelle selkäni, kun en hetkeäkään voinut kestää hänen läsnäoloaan.

Sitten hän edelleen kertoi minulle, millä tavoin oli saanut tietää olostani Parisissa, elämänurani muutoksesta ja julkisesta opinnäytteestäni Sorbonnessa. Hän vakuutti olleensa tuon näytöstilaisuuden aikana niin kovan mielenliikutuksen vallassa, että ainoastaan vaivoin oli saanut pidätetyiksi kyyneleet, voihkinansa ja huudot, jotka moneen kertaan olivat olleet purkautumaisillaan. Lopuksi hän virkkoi lähteneensä mainitusta paikasta viimeisenä, salatakseen kiihoittuneisuutensa, ja yksinomaan sydämensä pakon ja pyyteittensä raivokkaisuuden johtamana lähteneensä pappisseminaariin, päätettyään siellä surmata itsensä, ellei olisi huomannut minua halukkaaksi antamaan hänelle anteeksi.

Missä se raakalainen, joka ei olisi heltynyt niin tuntuvasta ja liikuttavasta katumuksesta? Minä puolestani tuona hetkenä tunsin, että Manonin tähden olisin uhrannut kaikki kristikunnan piispanistuimet. Kysyin häneltä, millä tavoin hän katsoi uusien suhteittemme sopivimmin olevan järjestettävissä, johon hän vastasi, että meidän viipymättä oli lähdettävä pois seminaarista ja järjestettävä asiamme turvallisemmassa paikassa. Vastustamatta minä suostuin kaikkeen, mitä hän halusi. Hän nousi vaunuihinsa ja aikoi odottaa minua kadun kulmassa, ja minä pujahdin vähän senjälkeen ulos, portinvartijan sitä huomaamatta. Nousin hänen vaunuihinsa. Me ajoimme vaatekauppiaan luo, ja minä puin taas ylleni kultanauhukset ja miekan. Manon suoritti kulut, sillä minulla ei ollut ropoakaan; peläten, että minä olisin voinut kohdata jotain estettä paetessani Saint-Sulpicestä, ei Manon ollut sallinut minun palata huoneeseeni noutamaan rahojani. Minun varani olivat muuten vähissä, hän taaskin oli jotenkin hyvissä varoissa, joita sai herra B:ltä, niin ettei hänen tarvinnut välittää siitä, minkä pani minut jättämään.

Vaatekauppiaalla neuvottelimme siitä, miten oli meneteltävä.

Suurentaakseen minun silmissäni B:n suhteen tekemäänsä uhrausta, Manon päätti olla tuota miestä vähääkään säästämättä.

— Aion jättää hänelle huonekalunsa — hän sanoi — ne ovat hänen omaisuuttaan; mutta oikeuden mukaisesti pidän minä jalokivet ja lähes kuusikymmentätuhatta frangia, jotka olen saanut häneltä kahden vuoden kuluessa. En ole myöntänyt hänelle mitään valtaa itseeni — hän lisäsi — saatamme siis pelotta oleskella Parisissa ja vuokrata mukavan asunnon, jossa elämme onnellisina.

Selitin hänelle, että häntä kylläkään ei uhannut mikään vaara, mutta että suuri vaara uhkasi minua, joka en voinut välttää, että minut ennemmin tai myöhemmin tunnettaisiin, ja että lakkaamatta olisin alttiina samalle onnettomuudelle, jota jo olin kokenut. Mutta hän viittasi siihen, että häntä pahoittaisi jättää Parisi. Minä siihen määrin pelkäsin tuottavani hänelle surua, etten karttanut ainoatakaan uhkarohkeata tekoa, kunhan vaan saatoin häntä miellyttää. Lopulta me kuitenkin löysimme sopivan keskitien, nimittäin sen, että päätimme vuokrata asunnon jossakin lähellä Parisia olevassa talossa, mistä meidän oli helppo lähteä kaupunkiin, silloin kun huvitukset tai asiat vetäisivät meitä sinne. Valitsimme Chaillot'n, joka ei ole kaukana pääkaupungista.

Manon palasi senjälkeen heti kotiansa. Minä läksin pienelle Tuileriain puutarhaan johtavalle portille häntä odottamaan.