— Mikä onneton kohtalo onkaan saattanut minut näin rikolliseksi? Rakkaus on viaton intohimo. Kuinka siitä minulle on tullut kurjuuden ja hairahduksien lähde? Mikä on estänyt minua elämästä rauhassa ja hyveisenä Manonin rinnalla? Miksi en ottanut häntä vaimokseni, ennenkuin nautin hänen rakkautensa lahjoista. Isäni, joka niin hellästi rakasti minua, olisi epäilemättä suostunut avioliittoomme, jos olisin hillittömästi vedonnut häneen oikeutetuilla vaatimuksilla. Oi, isäni olisi itse pitänyt hänestä kuin suloisesta tyttärestä ainakin, joka täysin olisi ansainnut tulla hänen poikansa vaimoksi. Minä eläisin nyt onnellisena omistaen Manonin rakkauden, isäni kiintymyksen tunteet, kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja hyveen tuottaman rauhan. Mikä surkea vastakohta sille onkaan todellisuus! Mitä inhoittavaa osaa minua nyt pakoitetaan esittämään! Kuinka, pitääkö minun tyytyä jakamaan…? Mutta voiko tässä epäröidä, jos Manon on näin järjestänyt asian ja jos minä menetän hänet, ellen myönny? — Herra Lescaut — huudahdin ummistaen silmäni ikäänkuin karkoittaakseni näin tuskalliset ajatukset — jos tarkoituksenne on ollut tehdä minulle palvelusta, kiitän teitä. Olisittehan voinut valita kunniallisemman tavan; mutta asia on kai nyt jo päätetty? Ei siis muu neuvona, kuin että käytämme hyväksemme huolenpitoanne ja toteutamme tuumanne.
Lescaut, johon vihanpurkaukseni ja sitä seurannut pitkä vaikeneminen oli tehnyt ikävän vaikutuksen, ihastui nähdessään päätökseni käyvän vallan päinvastaiseen suuntaan kuin hän epäilemättä oli pelännyt. Hän oli kaikkea muuta kuin rohkea, mistä myöhemmin sain vielä parempia todisteita.
— Tietysti, tietysti — hän ehätti virkkamaan — olenpa tehnyt teille oivallisen palveluksen, ja saattepa nähdä, että meillä on siitä oleva enemmän etua kuin odotattekaan.
Aloimme pohtia, millä tavoin haihduttaisimme herra G.M:n epäluulon, jonka minun ja Manonin sisaruussuhde voisi hänessä synnyttää niin pian kuin hän huomaisi minut suuremmaksi ja vähän vanhemmaksi kuin oli kuvitellut. Emme keksineet muuta keinoa, kuin että minun tuli esiintyä hänen edessään tyhmän yksinkertaisena ja moukkamaisena ja uskotella hänelle, että aikomukseni oli astua hengelliseen säätyyn ja että sentähden joka päivä kävin kimnaasia. Niinikään päätimme, että minun oli pukeuduttava hyvin huonosti ensi kerralla, jolloin minulla oli oleva kunnia käydä hänen luonaan.
Kolme tai neljä päivää myöhemmin hän palasi kaupunkiin ja saattoi itse Manonin siihen asuntoon, jonka hänen taloudenhoitajansa oli tarkoitusta varten järjestänyt. Manon lähetti heti Lescaut'lle sanan tulostaan, ja kun tämä puolestaan oli antanut minulle asiasta tiedon, läksimme molemmat sisareni luo. Vanha rakastaja oli jo poistunut.
Huolimatta siitä, että alistuen olin mukautunut Manonin päätökseen, en voinut tukahuttaa sydämeni napinaa hänet jälleen nähdessäni. Hänen mielestään minä olin surullinen ja kituva; jälleennäkemisen ilo ei kokonaan voittanut hänen uskottomuudestaan aiheutunutta alakuloisuuttani. Hän päinvastoin näytti olevan vallan haltioissaan jälleennäkemisen ilosta. Hän soimasi minua kylmyydestäni. Minä puolestani en malttanut olla lausumatta sanoja petollinen ja uskoton, joita huokauksin säestin.
Aluksi hän ivasi yksinkertaisuuttani, mutta nähdessään, miten surullisesti yhä katselin häntä, ja kuinka vaikea minun oli sietää muutosta, joka oli suuressa ristiriidassa mielentilani ja toiveideni kanssa, hän meni yksin huoneeseensa; seurasin häntä hetken kuluttua.
Siellä tapasin hänet kyynelten vallassa ja kysyin häneltä, mistä ne aiheutuivat.
— Se sinun pitäisi helposti käsittää — hän virkkoi. — Miten voinkaan elää, jos läsnäolollani ei ole muuta vaikutusta, kuin että se saattaa sinut synkän ja surullisen näköiseksi. Et ole suonut minulle ainoatakaan hyväilyä koko sen tunnin aikana, jonka olet ollut täällä, ja minun hyväilyni olet vastaanottanut yhtä majesteetillisesti kuin suursulttaani naiselassaan.
— Kuulehan, Manon — vastasin hänelle häntä suudellen, en voi sinulta salata, että sydämeni on ihan kuollakseen murheellinen. En puhu ollenkaan siitä levottomuudesta, johon odottamaton pakosi minut syöksi; enkä julmuudestasi hylätä minut ilman lohdunsanaa, vietettyäsi yösi toisessa vuoteessa kuin minä — läsnäolosi tenho saisi minut unhoittamaan enempääkin. Mutta luuletko, että minä huokauksitta ja kyynelittä — näin jatkoin itkien — voisin ajatella sitä surkeaa ja onnetonta elämää, jota vaadit minua viettämään tässä talossa? Jättäkäämme sikseen syntyperäni ja kunniani. Ne ovat liian heikkoja näkökohtia, voidakseen enää painaa vaa'assa, kun on kysymys niin voimakkaasta tunteesta kuin minun rakkauteni. Mutta etkö käsitä, että juuri tämä rakkauteni kituu huomatessaan saavansa niin huonon palkan tai oikeammin niin julman kohtelun kiittämättömältä ja sydämettömältä rakastajattarelta?