Valitukseni keskeytti käynti, jota en vähääkään ollut odottanut: se oli
Lescaut.
— Sinä pyöveli! — huudahdin hänelle tarttuen miekkaani. Missä on
Manon, mitä olet tehnyt hänelle?
Tämä liikkeeni pelästytti häntä. Hän vastasi minulle, että jos näin vastaanotin hänet silloin, kun hän tuli ilmoittamaan minulle kaikkein suurinta palvelusta, minkä koskaan olisi voinut minulle tehdä, hän aikoi poistua koskaan enää astumatta kynnykseni yli.
Minä riensin ovelle ja suljin sen huolellisesti.
— Älä kuvittele — sanoin kääntyen hänen puoleensa — että vielä kerran voisit vetää minua nenästä ja pettää minua loruillasi: sinun täytyy puolustaa henkeäsi, tai viedä minut Manonin luo. —
— Oletpa sinä kiivas! — hän virkahti. — Juuri sitä varten olen tullut ilmoittamaan sinulle onnea, jota et aavista ja josta ehkä tunnustat olevasi minulle kiitollisuuden velassa.
Vaadin heti paikalla selvitystä tässä asiassa.
Silloin hän kertoi, että Manon, joka ei ollut voinut kestää kurjuuden pelkoa eikä sitä ajatusta, että heti olisi ollut pakko muuttaa elintapojamme, oli pyytänyt veljeään tutustuttamaan hänet herra G.M:iin, joka kävi anteliaasta miehestä. Hän varoi visusti mainitsemasta, että tämä oli tapahtunut hänen neuvostaan ja että hän edeltäpäin oli valmistanut tien, ennenkuin vei sisarensa sinne.
— Saatoin hänet sinne tänä aamuna — näin hän jatkoi — ja tuo kunnon mies ihastui siihen määrin Manonin avuihin, että heti paikalla pyysi hänet luokseen maatilalleen, jonne on lähtenyt muutamaksi päiväksi. Minä — näin jatkoi Lescaut — joka silmänräpäyksessä älysin, mikä etu teillä saattoi olla tästä, viittasin taitavasti siihen, että Manon oli menettänyt melkoisesti omaisuuttaan. Ja herätin siihen määrin hänen jalomielisyyttään, että hän aluksi lahjoitti Manonille kaksisataa kultapistolia. Huomautin, että tämä tyydytti hetken tarpeita, mutta että sisareni myöhemmin oli tarvitseva paljon suurempia summia. Manon muka oli lisäksi ottanut huolehtiakseen nuoren veljensä toimeentulosta, tämä kun muka oli joutunut meidän hoteisiimme vanhempiemme kuoltua, ja jos herra G.M. piti Manonia kunnioituksensa arvoisena, ei hänen sopinut antaa hänen joutua kärsimään tuon poikaparan tähden, jota piti omaan olentoonsa puoleksi kuuluvana. Tämä kertomus ei ollut liikuttamatta tuota herrasmiestä. Hän sitoutui vuokraamaan talon sinulle ja Manonille — sillä sinä näetkös olet tuo pieni orpo veliparka. Hän lupasi sisustaa tuon talonne hyvin ja joka kuukausi antaa teille kokonaista neljäsataa livreä, mikä, ellen laskussani erehdy, vuodessa tekee neljätuhatta kahdeksansataa. Ennen matkaansa maatilalleen hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksen hakea sopiva talo ja järjestää se hänen paluukseen. Silloin saat jälleen nähdä Manonin, joka käski minun tuoda lukemattomia terveisiä ja vakuuttaa sinulle, että hän sinua rakastaa entistään enemmän.
Istuuduin mielessäni hautomaan tätä omituista kohtaloni järjestelyä. Minua vaivasivat ristiriitaiset tunteet ja sielussani vallitsi niin suuri epävarmuus, että kauan istuin vastaamatta niihin moniin kysymyksiin, joita Lescaut pani satelemaan. Tuona hetkenä kunnian- ja velvollisuudentunne vielä kerran raatelivat minua tunnontuskan okailla, ja huokaillen muistelin Amiensia, isäni taloa, Saint-Sulpiceä ja kaikkia niitä paikkoja, missä olin elänyt viattomana. Mikä ääretön kuilu eroittikaan minut nyt tuosta onnellisesta tilasta! Näin sen nyt vaan etäisyydessä varjon tavoin, joka vielä lisäsi kaihoani ja pyyteitäni, mutta joka oli liian heikko kiihoittaakseen minua ponnistuksiin.