Kerran olimme syöneet illallista Lescaut'n luona ja palasimme kotia puolenyön aikaan. Kutsuin kamaripalvelijaani, ja Manon palvelijatartaan, mutta ei kumpikaan tullut. Kerrottiin, ettei heitä ollut nähty talossa kello kahdeksan jälkeen ja että he ennen poistumistaan olivat antaneet viedä pois talosta muutaman arkun, muka minun käskystäni. Aavistin osaksi mitä oli tapahtunut, mutta astuessani huoneeseeni, huomasin todellisuuden aavistuksiani paljoa pahemmaksi. Kaappini lukko oli murrettu ja rahani sekä kaikki vaatteeni olivat poissa. Minun siinä yksin tuumiessani tätä surkeata tapausta, tuli Manon pelästyneenä kertomaan, että samanlainen hävitystyö oli tehty hänenkin huoneessaan.
Tämä isku tuntui minusta niin kauhealta, että ainoastaan tavaton järjen ponnistus esti minut päästämästä valitushuutoja ja puhkeamasta kyyneliin. Peläten tartuttavani epätoivoni Manoniin, koetin näyttää tyyneltä. Sanoin hänelle leikillisesti, että aioin valita uhrikseni jonkun Transylvania-hotellin houkkion. Siitä huolimatta huomasin hänen niin lamautuneen onnettomuudestamme, että hänen alakuloisuutensa paljoa suuremmassa määrin huolestutti minua, kuin mitä minun teeskennelty hilpeyteni oli kyennyt karkoittamaan hänen mielipahaansa.
— Me olemme hukassa — hän virkkoi kyynelsilmin.
Turhaan minä koetin lohduttaa häntä hyväilyilläni. Omat kyyneleeni ilmaisivat epätoivoani ja hämminkiäni. Me olimme todella siihen määrin puilla paljailla, ettei meillä ollut jälellä ainoatakaan paitaa.
Lähetin heti noutamaan herra Lescaut'ta. Hän neuvoi minua viipymättä lähtemään poliisimestarin ja Châtelet-tuomioistuimen puheenjohtajan luo. Tein niin, mutta mitä suurimmaksi onnettomuudekseni. Tämä askeleeni ja ne toimenpiteet, joihin nämä molemmat oikeudenvalvojat kehoituksestani ryhtyivät, eivät hyödyttäneet mitään, ja lisäksi Lescaut tämän kautta sai aikaa puhua sisarensa kanssa ja minun poissaollessani yllyttää häntä kauheaan päätökseen. Tuo mies puhui hänelle eräästä herra G.M:stä, vanhasta irstailijasta, joka tuhlaillen maksoi huvituksensa, ja uskotteli Manonille niin useita etuja, jos hän antautuisi tuolle miehelle, että hän, huolissaan kun oli onnettomuutemme vuoksi, suostui jokaiseen veljensä kehoitukseen. Tämä kunniakas kauppa solmittiin ennen minun paluutani, mutta sen täytäntöön-pano lykättiin seuraavaan päivään, kunnes Lescaut oli ehtinyt antaa asiasta tiedon herra G.M:lle.
Palatessani kotia tapasin Lescaut'n, joka oli jäänyt minua odottamaan. Mutta Manon oli mennyt levolle huoneessaan ja oli antanut palvelijalleen toimeksi sanoa, että hän tarvitsi hieman lepoa, minkä vuoksi pyysi minua jättämään hänet yksikseen sen yön ajaksi. Lescaut poistui, tarjottuaan minulle muutaman kultarahan, jonka otin vastaan.
Vasta kello neljän seuduilla aamuyöstä panin maata, ja kun vuoteessa vielä kauan olin loikonut hereillä miettien keinoja, joiden avulla voisin jälleen päästä varoihin, nukuin niin myöhään, että saatoin herätä vasta kello yhdentoista tai kahdentoista aikaan. Nousin viipymättä ja kysyin Manonin vointia. Minulle sanottiin hänen lähteneen kotoa tuntia aikaisemmin veljensä seurassa, joka oli tullut noutamaan häntä vuokra-ajurin vaunuilla. Vaikka tällainen ajoretki Lescaut'n seurassa tuntui minusta arvoitukselliselta, pakoitin epäluuloni vaikenemaan. Annoin muutaman tunnin kulua ja kulutin ne lukemalla. Lopulta en kuitenkaan enää voinut hillitä levottomuuttani, vaan kuljin pitkin askelin edestakaisin huoneissamme. Huomasin Manonin huoneessa pöydällä kuoreen suljetun kirjeen. Se oli minulle osoitettu ja kirjoitus oli Manonin käsialaa. Kauhusta väristen avasin sen. Kirjeen sisällys oli seuraava:
"Vannon sinulle, rakas ritarini, että sinä olet sydämeni epäjumala, ja ettei ole maailmassa ketään toista ihmistä, jota voisin rakastaa niin, kuin sinua rakastan. Mutta etkö käsitä, ystävä parkani, että uskollisuus siinä tilassa, johon olemme joutuneet, olisi mieletön hyve? Luuletko, että voi rakastaa, kun ei ole leipää? Nälkä voisi saattaa minut johonkin surkuteltavaan hairahdukseen. Päästäisin jonakin päivänä viimeisen henkäykseni, luullen päästäväni lemmenhuokauksen. Ihailen sinua, siitä voit olla varma; mutta anna minun joksikin aikaa ottaa käsiini onnen ohjat. Voi sitä, joka joutuu minun verkkoihini! Minä ponnistelen tehdäkseni ritarini rikkaaksi. Veljeni tulee antamaan sinulle tietoja Manonista, joka on vuodattanut kyyneleitä sentähden, että hänen on ollut pakko lähteä luotasi."
Tämän kirjeen lukeminen jätti minut tilaan, jota minun olisi vaikea kuvailla, sillä en vielä tänäänkään tiedä, minkälaatuiset tunteet minua silloin raatelivat. Se oli tuollainen ainoalaatuinen sieluntila, jonka vertaista ei ennen ole kokenut. Sellaista ei voi selittää toisille, sillä he eivät voisi sitä käsittää, onpa vaikeata sellaista itselleenkään selvitellä, se kun ollen vallan erikoinen, ei saa tukikohtia muistista eikä lähentele mitään tunnettua tunnetta. Mutta minkälaatuinen tuo sieluntilani lieneekään ollut, niin on varmaa, että siihen liittyi surua, katkeruutta, mustasukkaisuutta ja häpeää. Jospahan siihen ei olisi liittynyt vielä suuremmassa määrin rakkautta!
— Hän rakastaa minua, sitä tahdon uskoa. Mutta olisihan hänen täytynyt olla hirviö — näin huudahdin — jotta hän olisi voinut vihata minua. Mitä oikeuksia on kenelläkään koskaan ollut toiseen ihmissydämeen nähden, joita ei minulla olisi häneen nähden? Mitä enää saatoin tehdä hänen hyväkseen, kaiken sen jälkeen, minkä hänen tähtensä olin uhrannut? Kuitenkin hän minut hylkää, ja tuo kiittämätön luulee turvaavansa itsensä minun soimauksiltani sanomalla yhä edelleen minua rakastavansa. Hän pelkää muka nälkää. Oi, rakkauden Jumala, mikä tunteiden kömpelyys ja mikä huono vastaus minun hienotunteiseen huolenpitooni! Olenko minä kenties pelännyt nälkää, minä, joka auliisti panen itseni sille alttiiksi hänen tähtensä, luopumalla omaisuudestani ja isäni kodin viehätyksistä, minä, joka olen kieltänyt itseltäni välttämättömimmänkin, tyydyttääkseni hänen pieniä mielijohteitaan ja oikkujaan. Hän väittää ihailevansa minua. Jos todella minua ihailet, sinä kiittämätön, niin hyvin tiedän kenen neuvoihin sinun olisi pitänyt vedota. Et ainakaan olisi jättänyt minua, sanomatta minulle hyvästi. Sillä minulta voi saada tietää kuinka julmasti kärsii se, joka eroaa ihailemastaan henkilöstä. Ainoastaan mieletön ihminen antautuu tahallaan sellaisiin kärsimyksiin.