Pääasiallisena toimintapaikkanani tuli olemaan Transylvania-hotelli, jonka yhdessä salissa oli farao-pöytä ja holvikäytävässä useita muita kortti- ja noppapelejä. Tätä "korkeakoulua" ylläpidettiin prinssi R:n hyväksi, joka silloin asui Clagny'ssa, ja suurin osa hänen upseereistaan kuului meidän peliseuraamme. Häpeäkseni mainitsen, että lyhyessä ajassa hyödyin mestarini opetuksesta. Saavutin suuren taidon petkuttaa varsinkin väärillä korteilla. Ja pitkien pitsi-kalvosimieni avulla piiloitin niin taitavasti kortin, että se jäi tarkimmiltakin silmiltä huomaamatta, näin tunnottomasti saattaen häviöön joukoittain rehellisiä pelureita. Tämä tavaton kätevyys joudutti siihen määrin varallisuuteni lisääntymistä, että muutaman viikon kuluttua omistin melkoisia rahamääriä, lukuunottamatta mitä rehellisesti jaoin peliosakkaitteni kesken.
En enää pelännyt ilmaista Manonille Chaillot'ssa kärsimäämme vahinkoa, ja lohduttaakseni häntä tähän ikävään uutiseen nähden, vuokrasin kalustetun talon, johon asetuimme asumaan, kuin muka rikkaat ja turvassa elävät henkilöt ainakin.
Tiberge ei ollut tällä ajalla laiminlyönyt usein käymästä luonani. Hän ei ollenkaan hellittänyt pitämästä minulle nuhdesaarnoja. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huomautti minulle, kuinka väärin menettelin omaatuntoani, kunniaani ja onneani kohtaan. Vastaanotin suopein mielin hänen nuhteensa, ja vaikka en tuntenut vähintäkään halua ottaa niitä varteen, olin kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan, hyvin tuntien sen aiheen. Joskus tein hänestä hyvänsävyistä pilaa itse Manonin läsnäollessa, ja neuvoin, ettei hän olisi arkatuntoisempi kuin monet piispat ja muut kirkonmiehet, jotka varsin hyvin osasivat yhdistää hengelliset tehtävänsä ja rakastajattaren.
— Katsohan — näin sanoin hänelle, osoittaen rakastajattareni silmiä — ja sano, onko olemassa hairahduksia, joita ei näin erinomainen kauneus puolustaisi. —
Tiberge oli kärsivällinen, ja hänen kärsivällisyytensä kesti melkoisen kauan. Mutta huomattuaan, että rikkauteni lisääntyi, että maksettuani hänelle takaisin nuo sata pistolia ja vuokrattuani uuden talon ja lisättyäni menoni kaksinkertaisiksi, olin syöksymäisilläni entistä hurjempaan huvien pyörteeseen, hän muutti kokonaan äänilajinsa ja esiintymisensä. Hän valitti paatumustani ja uhkasi minua taivaan rangaistuksilla ja ennusti minulle muutamia niistä onnettomuuksista, jotka ennen pitkää minua kohtasivat.
— On mahdotonta — sanoi hän — että ne rikkaudet, joilla ylläpidät säännöttömiä elintapojasi, olisivat joutuneet käsiisi rehellistä tietä. Sinä olet hankkinut ne epärehellisellä tavalla; samoin ne tullaan sinulta riistämään. Jumala rankaisisi sinua mitä hirveimmin, jos sallisi sinun rauhassa nauttia niistä. Kaikki neuvoni ovat olleet sinulle tehottomat. Huomaan liiankin selvästi, että ne ennen pitkää kävisivät sinulle hankaloiksi. Hyvästi, sinä kiittämätön ja heikko ystävä. Jospa rikolliset nautintosi haihtuisivat varjon tavoin! Jospa onnesi ja rahasi auttamattomasti häviäisivät ja jospa jäisit hylätyksi ja tuiki köyhtyneeksi, jotta tajuaisit kaiken sen turhuuden, mikä mielettömästi on sinut huumannut. Vasta silloin löydät minut alttiina rakastamaan ja auttamaan sinua. Mutta tänään katkaisen kaiken kanssakäymisen välillämme, ja inhoan sitä elämää, jota vietät.
Tämän apostolisen nuhdesaarnan hän piti minulle huoneessani, Manonin läsnäollessa. Hän nousi poistuakseen. Minä tahdoin pidättää häntä. Mutta Manon esti minut siitä, sanoen, että tuo mies oli järjiltään, ja että täytyi antaa hänen mennä tiehensä.
Tibergen puheet eivät olleet minuun vaikuttamatta. Mainitsen tahallani ne eri tilaisuudet, jolloin sydämeni jälleen tunsi vetovoimaa hyvään, kun tämä muisto sittemmin tuotti minulle osan vastustusvoimaani elämäni onnettomimmissa tiloissa.
Manonin hyväilyt haihduttivat kädenkäänteessä tuon kohtauksen aiheuttaman mielipahan. Me jatkoimme edelleen elämää, jonka täyttivät huvitukset ja rakkaus. Lemmen ja onnen jumalattarilla ei saattanut olla sen onnellisempia ja hellämielisempiä orjia. Hyvä Jumala! Miksi sanoa maailmaa surun laaksoksi, kun siinä voi nauttia niin ihanaa onnen hekkumaa. Mutta tämä on valitettavasti liian pian haihtuvaa laatua. Mitäpä muuta autuaallisuutta saattaisikaan toivoa, jos tätä aina kestäisi? Meidän onnemme joutui yleisen kohtalon alaiseksi — se päättyi ennen pitkää ja sitä seurasi katkera katumus.
Olin pelissä voittanut niin melkoisesti rahoja, että ajattelin sijoittaa osan niistä. Palvelusväkeni tunsi hyvin pelionneni, varsinkin minun kamaripalvelijani ja Manonin seuranainen, joiden läsnäollessa usein epäluulottomasti keskustelimme asioistamme. Tuo neitonen oli sievä. Kamaripalvelijani oli häneen rakastunut. He tiesivät, että herrasväkensä oli nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, joita he luulivat helposti voivansa pettää. Tätä varten he solmivat juonen, jonka panivat täytäntöön meille niin onnettomalla tavalla, ettei meidän koskaan onnistunut nousta siitä surkeasta tilasta, johon olimme vajonneet.