En rohjennut ilmaista hänelle, että tarvitsin hänen rahojansa. Lopuksi hän sen kuitenkin oivalsi. Ja tunnustettuaan, että luuli minut ymmärtävänsä, hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, kuten harkitseva ainakin, joka epäröi.

— Älä luule — näin hän seuraavassa tuokiossa virkkoi — että harkintani johtuu ystävyyden innon laimenemisesta. Mutta minkä ristiriitaisen valinnan eteen sinä asetatkaan minut, jos minun on pakko kieltää se ainoa apu, jota tahdot vastaanottaa, tai loukata velvollisuuden vaatimukset myöntymällä! Sillä rupeanhan hairahduksiesi rikostoveriksi, jos tarjoan sinulle tilaisuuden niitä jatkaa.

Mietittyään hetken hän lisäsi:

— Kuvittelen kuitenkin, että taloudellisen ahdingon synnyttämä mielenkiihoitus ei salli sinun vapaasti valita parasta menettelytapaa. Tarvitsemme mielen tasapainoa, kuunnellaksemme viisauden ja totuuden ääntä. Luulenpa voivani hankkia sinulle vähän rahoja. Salli minun, rakas ystäväni — hän lisäsi minua syleillen — asettaa yksi ainoa ehto: nimittäin, että ilmaiset minulle asuntosi ja että ainakin annat minun tehdä minkä voin, palauttaakseni sinut hyveen tielle, jota tiedän sinun rakastavan ja josta ainoastaan hillittömät intohimosi ovat sinut edentäneet.

Suostuin vilpittömästi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja pyysin häntä surkuttelemaan nurjaa kohtaloani, joka pakoitti minut niin huonosti hyväkseni käyttämään niin kelpo ystävän neuvoja. Hän vei minut heti erään tuttavansa pankinomistajan luo, joka hänen takauksellaan antoi minulle sata pistolia; sillä käteistä rahaa Tibergellä ei ollut ollenkaan. Olen jo aikaisemmin maininnut, ettei hän ollut rikas. Hänen kirkollinen eläkkeensä tuotti hänelle tuhat écutä. Mutta ollen vasta ensimäistä vuotta sen omistaja, ei hän vielä ollut saanut nostaa rahoja. Vastaisten tulojensa tiedossa hän antoi minulle tämän lainan.

Tajusin hänen jalomielisyytensä koko arvon. Se hellytti mieleni siihen määrin, että kirosin onnettoman rakkauteni sokeutta, joka pani minut polkemaan kaikkia velvollisuuksiani.

Hyveen voima oli minussa hetkisen niin suuri, että se pani sydämeni vastustamaan intohimoani. Ja ainakin tänä valoisana hetkenä minä tajusin kahleitteni häpeällisyyden ja alentavaisuuden. Mutta tämä taistelu oli helppo ja kesti ainoastaan vähän aikaa. Manonin näkeminen olisi kyennyt syöksemään minut alas taivaasta, ja palattuani hänen luokseen ihmettelin, että silmänräpäystäkään olin voinut pitää häpeällisenä niin viehättävää olentoa kohtaan tuntemaani oikeutettua hellyyttä.

Manonilla oli omituinen luonne. Ei yksikään nainen saattanut olla vähemmin kiintynyt rahoihin kuin hän. Mutta hän ei voinut olla hetkeäkään levollinen, jos pelkäsi joutuvansa kärsimään niiden puutetta. Hän tarvitsi huveja ja ajanvietettä. Hän ei koskaan olisi koskenutkaan rahaan, jos vain olisi voinut huvitella ilman kuluja. Hän ei edes tiedustellut rahavarojemme määrää, kunhan vaan sai viettää hauskasti päivänsä. Hän kun ei ollut ylenmäärin peliin menevä eikä taipuvainen häikäisevän suureen tuhlailuun, oli varsin helppo tyydyttää häntä, jos joka päivä hankki hänelle hänen mieleisiään huvituksia. Mutta alinomainen huveissa hyöriminen oli hänelle siinä määrin tarpeellinen, ettei ilman sitä vähääkään voinut hillitä hänen oikkujansa ja mielihalujansa. Vaikka hän rakasti minua hellästi ja vaikka minä olin ainoa mies, kuten hän kernaasti tunnusti, joka täysin kykenin tuottamaan hänelle rakkauden nautinnon suloutta, olin varma siitä, ettei hänen rakkautensa kestäisi eräänlaisia pelontunteita. Hän olisi pitänyt minua kaikkia muita parempana, jos minulla olisi ollut kohtalainenkaan omaisuus. Mutta en ollenkaan epäillyt, etteikö hän olisi hylännyt minua jonkun uuden herra B:n vuoksi, niin pian kuin minulla ei olisi ollut muuta tarjottavana hänelle, kuin hellittämätöntä uskollisuutta. Sentähden päätin niin tarkoin järjestää omat yksityiset menoni, että aina olisin kyennyt suorittamaan hänen menonsa, ja pikemmin kieltää itseltäni välttämättömätkin seikat, kuin rajoittaa hänen ylellisyyttään. Vaunut tuottivat minulle enemmän levottomuutta kuin kaikki muu, sillä en nähnyt mitään mahdollisuutta ylläpitää hevosia ja ajuria.

Uskoin huoleni herra Lescaut'lle. En ollut salannut häneltä, että eräältä ystävältäni olin saanut sata pistolia. Hän toisti minulle, että jos tahdoin koetella pelionnea, hän varmasti luuli minun hänen suosituksellaan pääsevän Peli-liittoon, jos auliisti uhraisin satasen frangia kestitäkseni hänen pelitovereitaan. Joskin vastenmielisesti ryhdyin harjoittamaan petosta, annoin kuitenkin julman pakon johtaa itseäni.

Jo saman päivän iltana herra Lescaut esitteli minut tuolle seuralle sukulaisenaan. Hän lisäsi, että minua kahta innokkaammin halutti voittaa, kun mitä kipeimmin tarvitsin onnen suosiota. Mutta huomauttaakseen, etten ahdingostani huolimatta ollut mikään mitätön mies, hän sanoi heille, että aikomukseni oli kutsua heidät illallisille. He suostuivat tarjoukseen. Minä kestitsin heitä loistavasti. He puhuivat pitkälti kasvojeni miellyttäväisyydestä ja etevistä lahjoistani. He arvelivat, että minuun saattoi kiinnittää suuria toiveita, kasvoissani kun oli jotain niin rehellistä, ettei kukaan epäilisi petkutustemppujani. Lopuksi he kiittivät herra Lescaut'ta, joka oli tuonut liittoon minun arvoiseni tulokkaan, ja yhdelle jäsenistä annettiin toimeksi muutaman päivän kuluessa opettaa minulle tärkeimmät seikat.