Tästä ajatusten sekasotkusta erkani vihdoin yksi, joka äkkiä palautti mielenrauhani. Ihmettelin, ettei se aikaisemmin ollut herännyt. Päätin nimittäin turvautua ystävääni Tibergeen, jossa varmasti aina tiesin löytäväni samaa uskollista ja harrasta ystävyyttä. Ei mikään ole ihmeellisempää eikä tuota suurempaa kunniaa hyveelle kuin se luottamus, millä käännymme henkilöiden puoleen, joiden rehellisyyden täydellisesti tunnemme. Tiedämme, että saatamme tehdä sen kokonaan vaarattomasti; jos sellaisilla henkilöillä ei aina ole tilaisuutta meitä auttaa, kohtaamme ainakin varmasti hyvyyttä ja myötätuntoisuutta. Sydän, joka niin huolellisesti sulkeutuu muiden ihmisten läsnäollessa, aukenee vallan luonnollisesti sellaisten ihmisten seurassa, kuten kukka aukenee auringon valossa, jolta se odottaa yksinomaan hyväntekevää vaikutusta.
Katsoin taivaan suojeluksen merkiksi sitä, että näin sopivana hetkenä olin muistanut Tibergen, ja päätin koettaa tavata hänet ennen sen päivän iltaa. Palasin heti asuntooni kirjoittamaan hänelle pari sanaa ja ehdoittamaan kohtauspaikkaa. Kehoitin häntä noudattamaan vaiteliaisuutta ja varovaisuutta, huomauttaen, että tämä oli paras palvelus, minkä hän silloisissa oloissani saattoi minulle tehdä.
Ilo, jonka minussa oli synnyttänyt toivo saada jälleen nähdä hänet, karkoitti ne ahdistuksen jäljet, jotka Manon epäilemättä muuten olisi kasvoillani havainnut. Puhuin hänelle Chaillot'ssa tapahtuneesta onnettomuudesta kuin vähäpätöisyydestä, josta hänen ei tarvinnut olla levoton. Ja kun Parisi oli se olopaikka, missä hän kaikkein parhaiten viihtyi, hän oli mielissään, kuullessaan minun pitävän soveliaana viipyä siellä, kunnes oli ehditty korjata Chaillot'n tulipalon aiheuttamat vähäiset vahingot.
Tunnin kuluttua sain vastauksen Tibergeltä, joka lupasi saapua sovittuun paikkaan. Riensin sinne kärsimättömänä. Häpesin kuitenkin hieman näyttäytyä tämän ystäväni silmien edessä, jonka pelkkä läsnäolo pakostakin oli minulle soimauksena säännöttömyydestäni. Mutta korkea ajatukseni hänen sydämensä hyvyydestä ja Manonin etu ylläpitivät rohkeuttani.
Olin pyytänyt Tibergeä tulemaan Palais-Royalin puutarhaan. Hän saapui sinne ennen minua. Hän riensi syleilemään minua heti, kun oli minut huomannut. Hän piti minua kauan suljettuna syliinsä ja tunsin, että hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä. Sanoin hänelle, että ilmestyin hänen eteensä häpeissäni ja että sydämessäni hartaasti kaduin kiittämättömyyttäni. Kaikkein ensiksi rukoilin häntä sanomaan, sainko vielä pitää häntä ystävänä, niin täydellisesti menetettyäni oikeuden hänen kunnioitukseensa ja kiintymykseensä. Hän vastasi mitä hellimmällä äänenpainolla, ettei mikään kyennyt vieroittamaan häntä ystävyydestä minuun, että onnettomuutenikin, ja jos sallin hänen käyttää näitä sanoja, hairahdukseni ja säännötön elämäni olivat saattaneet kahdenkertaiseksi hänen hellyytensä minua kohtaan, mutta että siihen sekaantui mitä haikein suru, jommoista tuntee rakkaaseen henkilöön nähden, kun näkee hänen kulkevan turmionsa partaalla, voimatta häntä auttaa.
Istuuduimme penkille.
— Oi — näin huokasin sydämeni pohjasta — sinun osanottosi on epäilemättä ääretön, rakas Tiberge, kun vakuutat, että se vastaa minun kärsimysteni määrää. Häpeän niitä sinulle paljastaessani, sillä tunnustan, ettei niiden aihe suinkaan tuota kunniaa. Mutta niiden seuraukset ovat niin surkeat, ettei tarvitse olla minuun niin suuresti kiintynyt kuin sinä, niistä heltyäkseen.
Hän pyysi minua ystävyyden todisteena peittelemättä kertomaan mitä minulle oli tapahtunut poistumiseni jälkeen Saint-Sulpicestä. Täytin hänen pyyntönsä, enkä suinkaan peittänyt totuutta, enkä lieventänyt hairahduksiani, luodakseni niihin anteeksiannettavaisuuden valoa, vaan kerroin päinvastoin hänelle intohimostani niin rajun voimakkaasti, kuin sitä sisässäni tunsin. Kuvasin sitä tuollaiseksi oudoksi kohtaloniskuksi, joka jouduttaa poloisen kuolevaisen perikatoa, ja jota hyve yhtä vähän kykenee torjumaan kuin viisaus sitä voi edeltäpäin aavistaa. Maalailin niin vilkkain värein ahdistustani ja pelkoani, sitä epätoivoa, joka oli raadellut minua pari tuntia ennen kohtaamistamme ja johon olin taas vajoava, jos ystäväni hylkäisivät minut yhtä armottomasti kuin kohtalo. Lopuksi saatoin tuon kelpo Tibergen siihen määrin heltymään, että sääli näytti järkyttävän häntä yhtä paljon kuin minua kärsimykseni.
Vallan väsymättä hän syleili minua ja kehoitti minua rohkaisemaan mieltäni. Mutta kun hän koko ajan näytti olettavan, että minun oli eroaminen Manonista, selitin hänelle suoraan, että juuri tuota eroa pidin kaikkein suurimpana onnettomuutenani ja että olin valmis kärsimään äärimäistä kurjuutta, jopa kauheinta kuolemaa mieluummin kuin turvautumaan pelastuskeinoon, joka oli sietämättömämpi kuin kaikki kärsimykseni yhteensä.
— Selitä siis — hän virkkoi — millaista apua kykenen sinulle tarjoamaan, kun vastustat kaikkia ehdoituksiani?