— Tämä on hyvin epämääräistä, herra Lescaut, sanoin hänelle; minun asemani vaatii pikaisempaa apua. Sillä mitä arvelette minun voivan sanoa Manonille?
— Mitä tulee Manoniin — hän vastasi, ei teidän ollenkaan tarvitse olla huolissanne. Tarjoohan hän aina teille keinon milloin tahansa tehdä lopun huolistanne. Sellaisen tytön, kuin hän, pitäisi ylläpitää meidät kaikki kolme, teidät, itsensä ja minut.
Hän keskeytti sen vastauksen, minkä tämä hävyttömyys ansaitsi, ja jatkoi, että hän takasi saatavan ennen iltaa kokoon tuhat hopeariksiä jaettavaksi meidän kesken, jos minä vaan tahdoin seurata hänen neuvoansa. Hän sanoi tuntevansa niin huvitteluhaluisen ja tuhlailevan herrasmiehen, että tämä varmasti oli paneva menemään tuhat hopeariksiä voittaakseen Manonin arvoisen tytön suosion.
Keskeytin hänen puheensa.
— Minulla oli parempi ajatus teistä — sanoin hänelle. — Olin kuvitellut, että sen ystävyyden syy, jota minulle olitte osoittanut, oli vallan toinen kuin miksi se nyt näyttäytyy.
Silloin hän häpeämättä tunnusti minulle, että hänen mielipiteensä aina oli ollut sama, ja kun hänen sisarensa nyt kerran oli loukannut sukupuolensa lakeja, vaikkakin sen miehen vuoksi, joka oli hänelle kaikkein rakkain, oli hän tehnyt sovinnon hänen kanssaan yksinomaan toivoen hyötyvänsä hänen löyhistä elintavoistaan.
Helposti saatoin nyt huomata, että tämä mies siihen asti oli meitä pettänyt. Vaikka tämä hänen puheensa kuohuttikin mieltäni, oivalsin kuitenkin tarvitsevani hänen apuaan, joten minun oli pakko hymyillen vastata, että hänen neuvonsa oli äärimäisiä keinoja, joka oli säästettävä viimeiseen hätään. Pyysin häntä osoittamaan jotain muuta mahdollisuutta.
Hän neuvoi minua hyväkseni käyttämään nuoruuttani ja luonnolta saamaani edullista ulkomuotoa, yhtyäkseni suhteisiin johonkin iäkkääseen ja anteliaaseen naiseen. Tämäkään tuuma ei minua miellyttänyt, sen toteuttaminen kun olisi saattanut minut uskottomaksi Manonille.
Puhuin hänelle pelistä, jota katsoin helpommaksi ja tilanteelleni sopivimmaksi rahansaanti-keinoksi. Hän vastasi, että peli todella oli keino, mutta että tämä seikka oli lähemmin selviteltävä. Antautua peliin muitta mutkitta, luottamalla tavalliseen pelionneen, oli muka varmin tie täydelliseen häviöön; omin päin ilman apuria turvautua noihin pieniin temppuihin, joita taitava mies käyttää pelionneaan parantaakseen, oli muka vaarallista. Mutta olipa olemassa kolmas keino — näin hän arveli — nimittäin salaisiin pelikumppaneihin liittyminen. Mutta hän sanoi pelkäävänsä, etteivät pelikumppanit nuoren ikäni vuoksi katsoisi minua soveliaaksi astumaan liittoonsa. Siitä huolimatta hän lupasi suosittaa minua tällaisille henkilöille, jopa vastoin odotustani lupasi tarjota minulle rahoja, jos joutuisin pulaan. Ainoa palvelus, jota sinä hetkenä häneltä pyysin, oli se, ettei hän mainitsisi Manonille kärsimääni vahinkoa ja keskustelumme aihetta.
Poistuin hänen luotaan vielä tyytymättömämpänä kuin olin sinne tullut, jopa kaduin uskoneeni hänelle salaisuuteni. Eihän hän ollut asiani hyväksi tehnyt mitään, jota en minä ilman tuota avomielisyyttäni olisi voinut saavuttaa, ja pelkäsin ylen määrin hänen rikkovan lupauksensa olla mitään ilmaisematta Manonille. Lisäksi tuon miehen osoittama mielenlaatu saattoi minut pelkäämään, että hän omien sanojensa mukaisesti kykeni tavoittelemaan hyötyä Manonin elintavoista riistämällä hänet minulta tai ainakin neuvomalla häntä hylkäämään minut ja liittymään johonkin rikkaampaan ja onnellisempaan rakastajaan. Tämän johdosta heräsi minussa lukemattomia ajatuksia, jotka ainoastaan kiduttivat minua kahta kauheammin, syösten minut jälleen aamulliseen epätoivoon. Monasti juolahti mieleeni kirjoittaa isälleni ja teeskennellä uutta katumusta, saadakseni häneltä hiukan raha-apua; mutta muistin samalla, miten hän hyvyydestään huolimatta oli ensi hairahdukseni tähden puoleksi vuodeksi sulkenut minut ahtaaseen vankilaan. Ja saatoin olla varma siitä, että hän kiusallisen huomion johdosta, jonka pakoni Saint-Sulpicesta epäilemättä oli aiheuttanut, olisi kohdellut minua vielä ankarammin.