Vaikka tämä tieto, jonka hän oli saanut eräältä palvelijaltani, oli hieman kummallinen ja loukkaava, minä kuitenkin kohteliaasti vastasin hänen tervehdykseensä, luullen siten tekeväni Manonille mieliksi. Ja Manon näyttikin kovin tyytyväiseltä, huomatessaan, että veljensä oli näin halukas sovinnollisuuteen. Me pyysimme häntä jäämään päivällisille.
Muutamassa hetkessä hän tuli niin tuttavalliseksi, että kuultuaan meidän puhuvan paluusta Chaillot'hon, välttämättömästi tahtoi seurata mukanamme sinne, ja meidän oli antaminen hänelle paikka vaunuissamme. Hänestä tuli omanvallan ottaja: pian hän tarttui siihen määrin seuraamme, että muutti meidän talomme kodikseen ja tekeysi ikäänkuin kaiken omaisuutemme isännäksi. Minua hän mainitsi veljekseen, ja veljellisen vapauden verukkeella hän muitta mutkitta toi kaikki ystävänsä vieraiksi Chaillot'ssa olevaan taloomme ja kestitsi heitä siellä meidän kustannuksellamme. Hän puki itsensä upeasti meidän rahoillamme, jopa velvoitti meidät maksamaan kaikki velkansa. En ollut huomaavinani tätä omavaltaisuutta, kun en tahtonut pahoittaa Manonin mieltä, jopa menin niin pitkälle, etten ollut huomaavinani, että tuo mies häneltä ajoittain houkutteli melkoisia summia. Tosin hänellä, suurpeluri kun oli, kuitenkin oli sen verran kunniantuntoa, että maksoi takaisin osan sisarelleen, kun pelionni oli hänelle myötäinen; mutta meidän varamme olivat liian rajoitetut riittääkseen kauan niin kohtuuttomiin menoihin. Olin paraikaa ryhtymässä perinpohjaiseen väliemme selvitykseen hänen kanssaan, vapauttaaksemme meidät hänen tungettelevaisuudestaan, kun tuhonomainen tapaus säästi minulta tämän vaivan, tuottaen meille toisen, joka syöksi meidät turmioon.
Kerran olimme jääneet Parisiin yöksi, niinkuin meille usein tapahtui. Palvelijatar, joka sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti jäi Chaillot'hon, tuli aamulla kertomaan minulle, että talossani yöllä oli syttynyt tulipalo ja että oli ollut suuri vaiva sitä sammuttaa. Kysyin häneltä, olivatko huonekalumme vahingoittuneet. Hän vastasi minulle, että monien apuun rientäneiden vierasten ihmisten vuoksi oli syntynyt niin suuri sekasorto, ettei hän varmasti tietänyt mitään kaikesta tästä. Minä vapisin säikähdyksestä, ajatellessani rahojamme, joita säilytimme lukitussa lippaassa. Matkustin viipymättä Chaillot'hon. Turha kiire. Lipas oli jo kadonnut!
Huomasin silloin, että saattaa rakastaa rahaa, olematta saita. Tämä tappio täytti minut niin rajulla surulla, että olin vähällä siitä menettää järkeni. Tajusin heti mille uusille onnettomuuksille olin joutumassa alttiiksi. Köyhyys oli niistä vähin. Tunsin Manonin; olin jo yllin kyllin kokenut, etten voinut luottaa häneen onnettomuuden kohdattua, kuinka uskollinen ja kiintynyt hän olikin onnen päivinä. Hän rakasti liiaksi yltäkylläisyyttä ja huveja, minun hyväkseni luopuakseen niistä.
— Tulen menettämään hänet! — minä huudahdin. — Sinä poloinen! Vielä kerran tulet menettämään kaiken, mitä rakastat.
Tämä ajatus syöksi minut niin ankaran kiihoituksen valtaan, että muutaman hetken epäröin, eikö minun olisi ollut parempi lopettaa kaikki kärsimykseni kuolemalla.
Kuitenkin jäi minulle sen verran mielenmalttia, että koetin punnita, eikö minulla sitäennen ollut mitään pelastuskeinoa. Taivas johti mieleeni ajatuksen, joka teki lopun epätoivosta: en luullut mahdottomaksi salata Manonilta vahinkoamme ja toivoin ponnistusten tai jonkun onnellisen sattuman avulla jotenkin kunniallisesti huolehtivani hänen toimeentulostaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä puutetta.
— Olen laskenut — ajattelin lohduttaakseni itseäni — että kuusikymmentätuhatta frangia riittäisi meille kymmeneksi vuodeksi. Olettakaamme, että nuo kymmenen vuotta ovat kuluneet, ja ettei yksikään toivomistani muutoksista ole tapahtunut perheessäni. Mitä päättäisin siinä tapauksessa tehdä? Sitä en tarkoin tiedä; mutta mikä estää minua menettelemästä nyt samalla tavoin kuin siinä tapauksessa? Kuinka monta henkilöä elääkään Parisissa vailla minun henkevyyttäni ja luontaisia lahjojani, ja kuitenkin saaden toimeentulonsa vaatimattomillakin hengenlahjoillaan!
— Onhan Kaitselmus — ajattelin edelleen tuumien eri elämäntiloja — mitä viisaimmin järjestänyt asiat. Suurin osa ylhäisistä ja rikkaista ovat hölmöjä. Se on selvää jokaiselle, joka hiemankin tuntee ihmisiä. No niin, siinä piilee ihmeteltävä oikeus. Jos heillä rikkauksiensa ohella olisi älyäkin, he olisivat liian onnellisia, ja muut ihmiset liian surkuteltavia. Ruumiin ja sielun etevyydet ovat jälkimäisille suodut keinoina pelastua kurjuudesta ja köyhyydestä. Toiset hyötyvät ylhäisten rikkauksista edistämällä heidän huvitteluaan, vetäen heitä täten nenästä. Toiset edistävät heidän henkistä kehitystään, koettaen tehdä heistä kunnon ihmisiä. Tässä he tosin harvoin onnistuvat, mutta se ei olekaan jumalallisen viisauden tarkoitus. Joka tapauksessa he niittävät palkan vaivoistaan, he kun saavat toimeentulonsa niiden kustannuksella, joita opettavat, ja miltä kannalta asiaa katsookin, on rikkaiden ja ylhäisten lahjattomuus oivallinen köyhien tulolähde.
Nämä mietteet hiukan palauttivat sydämeni ja pääni tasapainoa. Päätin aluksi lähteä neuvoittelemaan herra Lescaut'n, Manonin veljen kanssa. Hän tunsi tarkalleen Parisin, ja minulla oli ollut kyllin tilaisuutta huomata, etteivät hänen tulonsa suinkaan etupäässä johtuneet hänen omaisuudestaan eivätkä kuninkaan myöntämästä palkasta. Minulla oli jälellä tuskin kahdeksaasataa frangia, jotka onneksi olivat jääneet taskuuni. Näytin hänelle kukkaroani, selvittäen hänelle onnettomuuteni ja pelkoni, ja kysyin, oliko minulla muuta keinoa valittavana kuin nälkäkuolema tai itseni ampuminen epätoivoissani. Hän vastasi, että jälkimäinen oli houkkion apukeinoja, ja mitä edelliseen tulee, oli olemassa joukko hyväpäisiä ihmisiä, joilla ei ole ollut muuta neuvona, elleivät tahtoneet turvata kykyynsä; että oli minun asiani punnita, mihin kykenin, ja että hän lupautui tukemaan ja neuvomaan minua kaikissa yrityksissäni.