Ei kestänyt kauan, ennenkuin herra de G.M. huomasi, että häntä oli vedetty nenästä. En tiedä, ryhtyikö hän jo sinä iltana toimenpiteisiin saadakseen selville olinpaikkamme, mutta hänellä oli niin suuri vaikutusvalta, ettei hänen tarvinnut kauan turhaan sitä tiedustella, ja me olimme varomattomia, kun liiaksi luotimme Parisin laajuuteen ja välimatkaan, joka oli meidän ja hänen kaupunginosansa välillä. Hän ei ainoastaan saanut tietää asuntomme ja silloiset olomme vaan myöskin kuka minä olin, millaista elämää olin viettänyt Parisissa, Manonin entisen suhteen herra B:hin ja kuinka hän oli tämän miehen pettänyt, sanalla sanoen kaikki tarinamme häpeälliset puolet.
Tämän nojalla hän päätti vangituttaa meidät ja käskeä kohdella meitä pikemmin irstailevina veijareina, kuin suoranaisina rikollisina.
Olimme vielä vuoteessa, kun poliisivirkamies astui huoneeseemme, seurassaan puoli tusinaa vartijoita. He ottivat ensin takavarikkoon rahamme, tai oikeammin herra de G.M:n rahat, ajoivat meidät muitta mutkitta ylös vuoteesta ja veivät meidät alaovelle, missä meitä odottivat kahdet vaunut. Toisissa kuljetettiin Manon-parka pois ilman mitään selityksiä, ja toisissa laahattiin minut Saint-Lazare-luostariin.
Ainoastaan se, joka on kokenut tällaisia vastoinkäymisiä, voi käsittää, millaista epätoivoa ne voivat aiheuttaa. Vartijamme olivat niin sydämettömiä, etteivät sallineet minun syleillä Manonia eikä sanoa hänelle ainoatakaan sanaa. Kauan aikaa olin epätietoinen siitä, minne hän oli joutunut. Epäilemättä oli onni minulle, etten alunpitäen sitä tietänyt, sillä niin kauhea tapaus olisi riistänyt minulta järjen, ehkäpä hengenkin.
Onneton lemmittyni vietiin siis pois näkyvistäni ja kuljetettiin turvapaikkaan, jonka mainitseminenkin minua kauhistuttaa. Mikä kohtalo niin suloiselle olennolle, joka olisi istunut maailman ensimäisellä valtaistuimella, jos kaikilla miehillä olisi ollut minun silmäni ja minun sydämeni. Häntä ei siellä tosin pahoin pidelty. Mutta hänet teljettiin yksin pieneen koppiin ja tuomittiin joka päivä suorittamaan säädetty määrä työtä, välttämättömänä ehtona niukan, vastenmielisen ruoan saamiseen. Tämän surullisen seikan sain tietää vasta paljoa myöhemmin, sittenkuin itse monta kuukautta olin kantanut vaikeaa ja ikävää katumuksen taakkaa.
Vartijani eivät olleet ilmaisseet minulle paikkaa, minne heidän oli käsketty viedä minut, minkä vuoksi sain kuulla kohtaloni vasta Saint-Lazare-luostarin portilla. Tuona hetkenä olisin kernaammin valinnut kuoleman kuin sen tilan, jonka luulin minua odottavan. Minulla oli kauhea käsitys tuosta laitoksesta. Kauhuni kasvoi, kun vartijat ovella uudelleen tarkastivat taskuni, saadakseen varmuuden siitä, etten kätkenyt aseita enkä muita puolustuskeinoja.
Luostarinjohtaja tuli heti saapuville, hän kun oli saanut sanan tulostani. Hän tervehti minua hyvin lempeästi.
— Arvoisa isä — sanoin hänelle, varokaa kohtelemasta minua häpeällisesti; ennemmin menettäisin tuhat elämää, kuin sellaista sietäisin.
— Ei suinkaan — hän vastasi — jos te käyttäydytte järkevästi, tulemme olemaan tyytyväiset toinen toiseemme.
Hän pyysi minua nousemaan eräässä ylemmässä kerroksessa olevaan huoneeseen. Seurasin häntä vastustelematta. Vartijasoturit seurasivat meitä ovelle asti, ja kun luostarinjohtaja oli astunut huoneeseen minun kanssani, hän viittasi heitä poistumaan.