— Olen siis teidän vankinne? — sanoin hänelle. — No niin, arvoisa isä, mitä aiotte minulle tehdä?
Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, huomatessaan minun puhuvan järkevästi; ja lisäsi, että hänen velvollisuutensa oli koettaa minussa herättää kiintymystä hyveeseen ja uskontoon, ja että minun velvollisuuteni oli hyväkseni käyttää hänen kehoituksiaan ja neuvojaan. Kunhan minä vaan tahdoin osoittaa myötätuntoisuutta hänen osoittamaansa huolenpitoa kohtaan, olin muka saava pelkkää tyydytystä yksinäisyydestäni.
— Tyydytystä! — virkahdin minä. — Te ette tiedä, arvoisa isä, että on vaan yksi ainoa seikka, joka kykenee minulle tyydytystä tuottamaan.
— Minä tiedän sen — sanoi hän, — mutta toivon, että mielenne on muuttuva.
Hänen vastauksestaan päätin, että hän tunsi seikkailuni, ehkäpä nimenikin. Kysyin häneltä tätä asiaa tarkemmin. Hän kertoi minulle peittelemättä, että hänelle oli ilmoitettu kaikki. Tämä hänen tietonsa oli kovin kaikista rangaistuksistani. Minä puhkesin kyyneliin ja mitä hurjimpaan epätoivoon. En voinut sulattaa nöyryytystä, joka pian oli saattava minut kaikkien tuttavieni juorupuheiden esineeksi ja perheeni häpeän aiheuttajaksi. Täten vietin viikon päivät mitä syvimmässä alakuloisuudessa, kykenemättä tajuamaan ja ajattelemaan mitään muuta kuin alennustilaani. Ei edes Manonin muisteleminen muuttanut suruani; ainakaan se ei ilmennyt muuna kuin tunteena, joka oli esiintynyt ennen tätä uutta tuskaa, ja vallitseva mielenliikutukseni oli häpeä ja hämmennys.
Harvat henkilöt tuntevat näiden omituisten tunteiden voimaa. Suurin osa ihmisistä on alttiina ainoastaan viidelle tai kuudelle intohimolle, joiden piirissä heidän elämänsä liikkuu ja joihin kaikki heidän mielenliikutuksensa rajoittuvat. Riistäkää heiltä rakkaus, viha, mielihyvä ja mielipaha, toivo ja pelko, ja he eivät enää tunne mitään. Mutta jalompiluonteiset ihmiset saattavat joutua mielenkuohuntaan tuhannella eri tavalla. Tuntuu siltä kuin heillä olisi useampia aisteja kuin viisi ja kuin voisivat vastaanottaa aistimuksia ja mielteitä, jotka käyvät yli luonnon tavallisten rajojen, ja ollen tietoisia tästä etevämmyydestään, joka kohottaa heidät yläpuolelle muita, he sen suhteen ovat ylen arkoja. Siitä johtuu, että he niin tuskaantuvat ja kärsivät ylenkatseesta ja ivasta ja että häpeäntunne saa heidän mielensä mitä rajuimmin kuohumaan.
Näin surullisen etuoikeutetussa asemassa minä olin Saint-Lazaressa. Alakuloisuuteni näytti luostarinjohtajasta niin ylenmääräiseltä että hän, huolissaan seurauksista, katsoi tarpeelliseksi kohdella minua hyvin lempeästi ja sääliväisesti. Hän kävi luonani pari tai kolme kertaa päivässä. Usein hän otti minut mukaansa kävelylle puutarhaan, ja hänen hyvä harrastuksensa puhkesi kehoituksiin ja terveellisiin neuvoihin. Vastaanotin ne hiljaisella mielellä. Jopa osoitin hänelle kiitollisuuttakin. Siitä hän rupesi toivomaan kääntymystäni.
— Olette luonteeltanne niin lempeä ja miellyttävä — näin hän eräänä päivänä virkkoi minulle — etten voi käsittää niitä hairahduksia, joista teitä syytetään. Kaksi seikkaa minua ihmetyttää: toinen on, kuinka te niin hyvistä ominaisuuksista huolimatta olette voinut antautua ylenmääräiseen irstailuun, ja toinen, mikä minua vielä enemmän ihmetyttää, kuinka te niin kernaasti vastaanotatte neuvoni ja ohjaukseni, totuttuanne usean vuoden kuluessa viettämään säännötöntä elämää. Jos tämä on katumusta, olette te selvä esimerkki taivaan armahtavaisuudesta. Jos se on synnynnäistä hyvyyttä, on teillä ainakin oivallinen luonteen pohja, joka panee minut toivomaan, ettei meidän tarvitse pidättää teitä täällä pitkään, palauttaaksemme teidät kunnialliseen ja säännölliseen elämään.
Ihastuin huomatessani hänellä olevan tämän mielipiteen minusta. Päätin vahvistaa sitä menettelyllä, joka täydellisesti saattoi häntä tyydyttää, varma kun olin siitä, että tämä oli paras keino lyhentää vankila-aikaani. Pyysin häneltä kirjoja. Hän jätti minulle vapaan valintaoikeuden ja ihmetteli, että minä valitsin muutamia vakavia kirjailijoita. Olin mitä innokkaimmin harrastavinani näiden kirjojen tutkimista ja annoin hänelle täten joka tilaisuudessa todisteita siitä mielenmuutoksesta, jota hän toivoi.
Tämä mielenmuutos oli kuitenkin ainoastaan ulkonainen. Häpeäkseni on minun tunnustaminen, että Saint-Lazaressa näyttelin ulkokullatun osaa. Yksin ollessani en lukenut, vaan kulutin aikaani huokailemalla kohtaloni kovuutta. Kirosin vankilaani ja sitä hirmuvaltaa, joka minua siinä pidätti. Tuskin olin hiukan tointunut siitä alakuloisuudesta, jonka valtaan ensi yllätys oli minut saattanut, kun uudelleen vajosin rakkauden tuottamiin tuskiin. Ero Manonista, epätietoisuus hänen kohtalostaan, pelko, etten koskaan enää häntä näkisi, olivat surullisen mietiskelyni ainoana esineenä. Kuvittelin häntä herra de G.M:n sylissä, sillä tämä ajatus oli ensiksi iskenyt mieleeni. Kaukana siitä, että olisin olettanut hänen kohdelleen Manonia samoin kuin minua, luulin päinvastoin varmasti, että hän oli syrjäyttänyt minut ainoastaan häiriintymättä omistaakseen Manonin.