Täten vietin päiviä ja öitä, jotka tuntuivat minusta loppumattoman pitkiltä. En perustanut toivoani mihinkään muuhun, kuin ulkokultaisuuteeni. Tarkastelin huolellisesti luostarinjohtajan kasvoja, saadakseni varmuutta siitä, mitä hän minusta ajatteli, ja tutkin tapoja miellyttää häntä, kuin kohtaloni määrääjää ainakin. Minun oli helppo huomata, että täydelleen olin voittanut hänen suosionsa, enkä epäillyt, että hän auliisti oli minua tukeva.
Eräänä päivänä sain rohkeuden kysyä häneltä, riippuiko vapaaksi pääsemiseni hänestä. Hän vastasi, ettei se kokonaan riippunut hänestä, mutta sanoi toivovansa, että herra de G.M., jonka kehoituksesta poliisipäällikkö oli teljettänyt minut vankilaan, oli suostuva vapautukseeni.
— Rohkenenko toivoa — näin kysyin nöyränä — että kärsimäni kahden kuukauden vankeus on tuntuva hänestä riittävältä hyvitykseltä?
Hän lupasi puhua tuon herran kanssa, jos sitä halusin. Hartaasti pyysin häntä tekemään minulle tuon palveluksen.
Pari päivää myöhemmin hän kertoi minulle herra de G.M:n siihen määrin heltyneen siitä hyvästä, mitä oli minusta kuullut, ettei hän ainoastaan näyttänyt myöntyväiseltä päästämään minua vapaaksi, vaan että lisäksi tuntui suuresti haluavan oppia lähemmin tuntemaan minua ja sentähden aikovan käydä luonani vankilassa. Vaikka hänen tulonsa ei ollut minulle mieluisa, katsoin sitä askeleeksi vapauttani kohti.
Hän tuli todella Saint-Lazareen. Mielestäni hän oli vakavampi ja vähemmin naurettava kuin Manonin asunnossa. Hän puhui järkevästi huonoista elintavoistani. Ilmeisesti puolustaakseen omaa irstailuaan, hän lisäsi, että oli sallittu heikon ihmisen hankkia itselleen eräitä luonnon vaatimia huvituksia, mutta että koirankujeet ja häpeälliset petkutukset ansaitsivat rangaistusta. Kuuntelin hänen puhettaan alistuvaisen näköisenä, mikä näytti häntä tyydyttävän. En edes loukkautunut siitä, että hän pilkkasi sisaruussuhdettani Lescaut'hon ja Manoniin ja niitä pikku kappeleita, joita oletti minun kosolta valmistaneen Saint-Lazaressa, minua kun muka tällainen hurskas ajanviete niin suuresti huvitti. Mutta onnettomasti kyllä minulle ja hänelle tuli hän maininneeksi, että Manonkin epäilemättä oli tehnyt sangen sieviä kappeleita sairaala-vankilassa. Huolimatta väristyksestä, jonka tämän sanan mainitseminen minussa synnytti, saatoin sentään hillitä itseäni sen verran, että sävyisästi pyysin häntä lähemmin selittämään, mitä tarkoitti.
— Hm! — hän virkkoi — Manon on jo kaksi kuukautta harjaantunut siveyteen julkisessa sairaala-vankilassa, ja toivon, että hän siitä on hyötynyt yhtä paljon kuin te Saint-Lazaressa.
Vaikka olisin edessäni nähnyt elinkautisen vankeuden tai itse kuoleman, en olisi voinut hillitä raivoani tätä kuullessani. Hyökkäsin hänen kimppuunsa niin hurjan rajusti, että puolet voimistani siitä ponnistuksesta meni hukkaan. Niitä riitti minulle kuitenkin sen verran, että tartuin hänen kurkkuunsa. Olin kuristamaisillani hänet kuoliaaksi, kun hänen kaatumisestaan aiheutunut töminä ja muutamat korvia vihlovat huudot, jotka hän huomaamattani sai päästetyksi, kutsuivat luostarinjohtajan ja useita munkkeja huoneeseeni. Nämä vapauttivat hänet minun käsistäni.
Olin itse melkein kokonaan uupunut ja hengästynyt.
— Oi, Jumalani! — huudahdin huoahdellen. Vanhurskas taivas, voinko elää hetkeäkään kauempaa sellaisen hävyttömyyden jälkeen!