Tähän huomautukseen vastasin viittaamalla suruun, jota olin pelännyt tuottavani isälleni, ja häpeään, jota itse olisin tuntenut. Lopuksi hän lupasi suoraa päätä mennä poliisipäällikön luo — jos ei muun vuoksi — tämän hän lisäsi — niin ainakin ehkäistäkseni ikävämpiä toimenpiteitä herra de G.M:n puolelta, joka läksi täältä ylen tyytymättömänä ja joka on tarpeeksi vaikutusvaltainen herättääkseen pelkoa.
Odotin luostarinjohtajan paluuta, tuntien sisälläni kaikkea sen poloisen tuskaa, joka odottaa tuomiohetkeään. Minulle tuotti suunnatonta kidutusta kuvitella Manonia sairaala-vankilassa. Jo itse tämä paikka oli häpeällinen, enkä tietänyt, miten häntä siellä kohdeltiin, mutta eräiden erityisseikkojen muisteleminen, jotka minulle oli kerrottu tästä kauhun talosta, antoivat joka hetki uutta yllykettä epätoivoni purkauksille. Olin niin lujasti päättänyt auttaa Manonia mistä hinnasta ja millä keinoin tahansa, että olisin ollut valmis pistämään tuleen Saint-Lazare-luostarin, jos minun olisi ollut mahdoton päästä pois sieltä muulla tavoin.
Tuumiskelin sentähden niitä keinoja, joihin minun oli ryhtyminen, jos poliisipäällikkö yhä edelleen olisi pidättänyt minua siellä. Ponnistin kekseliäisyyttäni äärimäisiin, punnitsin kaikkia mahdollisuuksia. Mutta en keksinyt mitään, mikä varmasti olisi taannut vapaaksi pääsemiseni, ja pelkäsin vielä kovempaa vankeutta, jos olisin tehnyt epäonnistuneen yrityksen. Mieleeni muistuivat muutamien ystävieni nimet, joilta saatoin toivoa apua, mutta millä keinoin saada tilani heidän tietoonsa? Viimein luulin suunnitelleeni niin taitavan tuuman, että sillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuus, mutta siirsin sen lopullisen järjestelyn luostarinjohtajan paluuseen sen varalta, että hänen mahdollisesti tehottomaksi jäävä toimenpiteensä oli tekevä tämän askeleeni välttämättömäksi.
Hän palasi ennen pitkää. En huomannut hänen kasvoillaan niitä ilon merkkejä, jotka ilmaisevat hyvää sanomaa.
— Olen puhunut poliisipäällikön kanssa — hän sanoi — mutta tein sen liian myöhään. Herra de G.M. meni hänen luokseen suoraa päätä täältä ja on siihen määrin yllyttänyt häntä teitä vastaan, että hän juuri oli lähettämäisillään minulle uusia määräyksiä pitää teitä entistä ankarammassa vankeudessa. Mutta kun olin hänelle selittänyt asianne oikean laidan, hän kuitenkin näytti melkoisesti lauhtuvan. Hän hiukan nauroi vanhan herra G.M:n kevytmielisyydelle, mutta arveli, että oli tarpeellista pitää teitä täällä vielä puoli vuotta, jotta tuo herra saisi hyvitystä ja varsinkin, kun tämä olinpaikka epäilemättä on teille hyödyllinen. Hän kehoitti minua kohtelemaan teitä hyvin, ja minä takaan, ettei teillä tule olemaan syytä valittaa menettelyäni.
Tämä kunnon luostarinjohtajan selitys oli siksi pitkä, että ehdin antautua asianhaarojen mukaiseen pohdintaan. Oivalsin, että panin alttiiksi tuumieni onnistumisen, jos hänelle paljastin liiaksi vapautumis-intoani. Päinvastoin vakuutin hänelle, että niin raskaalta kuin jäämiseni tuntuikin, minulle kuitenkin oli suloinen lohdutus, että jossakin määrin nautin hänen kunnioitustaan. Pyysin häneltä sitten peittelemättä yhtä suosiota, joka toisille ei merkinnyt mitään, mutta joka oli omansa minua suuresti rauhoittamaan, nimittäin että hän lähettäisi sanan eräälle ystävälleni, Saint-Sulpicessä asuvalle, hengelliseen säätyyn kuuluvalle miehelle, ilmoittaen, että minä oleskelin Saint-Lazaressa, ja että hän sallisi minun joskus nähdä häntä vieraanani. Tämä suosio myönnettiin minulle empimättä.
Tarkoitin ystävääni Tibergeä. En tosin häneltä toivonut tarpeellista apua vapautumiseeni, mutta aioin käyttää häntä hänen tietämättään välikappaleena. Tuumani oli lyhyesti sanottuna seuraava: Päätin kirjoittaa Lescaut'lle ja antaa hänelle sekä yhteisille ystävillemme toimeksi vapauttaa minut. Ensimäinen vaikeus oli siinä, miten saada kirjeeni perille. Tämä oli jäävä Tibergen tehtäväksi. Mutta kun hän tiesi Lescaut'n lemmittyni veljeksi, pelkäsin, ettei hän tulisi siihen suostumaan. Päätin sentähden sulkea Lescaut'lle kirjoittamani kirjeen toiseen kirjeeseen, jonka aioin osoittaa eräälle rehelliselle tuttavalleni, pyytäen tätä viipymättä toimittamaan tuon toisen kirjeen perille. Ja kun minun oli tärkeätä tavata Lescaut'ta sopiakseni menettelystämme, oli aikomukseni pyytää häntä tulemaan Saint-Lazareen ja pyrkimään minun puheilleni ilmoittaumalla vanhemmaksi veljekseni, joka vartavasten oli tullut Parisiin ottamaan selkoa asioistani. Hänen kanssaan aioin neuvoitella tehoisimmista ja varmimmista keinoista.
Luostarinjohtaja lähetti Tibergelle sanan, että minä halusin häntä tavata. Minä en ollut niin täydellisesti kadonnut tämän uskollisen ystäväni näkyvistä, että seikkailuni olisi ollut hänelle tuntematon. Hän tiesi, että olinpaikkani oli Saint-Lazare, ja ehkä oli hänelle mieleenkin, että minua oli kohdannut tämä vastoinkäyminen, jonka luuli olevan omansa palauttamaan minut velvollisuuteeni. Hän riensi viipymättä huoneeseeni.
Meidän keskustelumme uhkui mitä herttaisinta ystävyyttä. Hän tahtoi saada selville minun mielentilani. Empimättä minä avasin hänelle sydämeni, lukuunottamatta pakotuumiani.
— Sinun silmissäsi, rakas ystävä — sanoin hänelle — en totisesti tahdo näyttää toisenlaiselta kuin mikä olen. Jos olet luullut löytäväsi täällä järkevän ja pyyteissään pidättyväisen ystävän, taivaan rangaistusten herättämän irstailijan, sanalla sanoen sydämen, joka on irtaantunut rakkauden pauloista ja vapautunut Manoninsa lumouksesta, niin olet arvostellut minua liian suopeasti. Sinä näet minut jälleen samanlaisena kuin jätit minut neljä kuukautta sitten: yhä edelleen hellien tunteiden kietomana ja yhä edelleen onnettomana tuon surkean intohimon tähden, josta en väsy etsimästä onneani.