Hän vastasi etten minä tekemäni tunnustuksen jälkeen ollut puolustettavissa. Näkihän usein synnintekijöitä, jotka huumautuivat paheen petollisesta onnesta siihen määrin, että avoimesti asettivat sen hyveen tuottaman onnen edelle. Mutta nämä ainakin tavoittelivat jotakin, jota luulivat onneksi, he kun olivat näennäisyyden pettämiä. Mutta siinä, että minä tunnustin kiintymykseni esineen saattavan itseni rikolliseksi ja onnettomaksi, ja että kuitenkin edelleen tahallisesti syöksyin onnettomuuteen ja rikokseen, oli olemassa ristiriitaisuus vakaumuksen ja teon välillä, mikä ei tuottanut kunniaa järjelleni.
— Tiberge — virkoin minä — kuinka helppoa on voittaa, kun aseet eivät kohtaa vastustusta. Anna nyt minun vuorostani järkeillä. Voitko todenteolla väittää, että se mitä sinä sanot hyveen onneksi, on vapaa kärsimyksistä, vastoinkäymisistä ja huolista? Minkä nimen annat vankilalle, ristille, kidutuksille ja tyrannien vainolle? Sanotko sinä, kuten mystikot, että se, mikä kiduttaa ruumista, on onni sielulle? Sitä sinä et rohkene väittää, sillä se olisi järjettömyyttä. Tuohon onneen, jota sinä niin suuresti ylistät, on siis sekoitettu tuhannet tuskat, tai oikeammin sanoen, se ei ole muuta kuin onnettomuuksien muodostama kudos, joiden läpi ponnistellaan onnellisuutta kohti. Jos nyt siis mielikuvituksen voima panee löytämään mielihyvää itse näistä kärsimyksistä, ne kun voivat johtaa toivottuun onnelliseen päätökseen, niin miksi sanot ristiriitaiseksi ja mielettömäksi vallan samanlaista pyrkimystä minun menettelyssäni? Minä rakastan Manonia — tuhansien surujen kautta pyrin elämään onnessa ja rauhassa hänen rinnallansa. Se tie, jota kuljen, on ohdakkeinen, mutta toivo saavuttaa päämääräni levittää sille aina suloisuutta, ja katson yhtä hetkeä, jonka saan viettää hänen seurassaan, ylenmääräiseksi palkaksi kaikesta siitä mielihaikeudesta, mitä saan kestää ennen kuin sellaisen hetken saavutan. Kaikki seikat sinun ja minun puolellani tuntuvat siis yhdenlaisilta, tai jos on eroa, niin sekin on minulle edullisempi. Sillä se onni, jota minä toivon, on läheinen, toinen on kaukainen. Minun onneni on luonteeltaan tuskallinen, se on ruumiissa tuntuva, ja tuo toinen on luonteeltaan tuntematon, yksistään uskon varassa.
Tiberge näytti kauhistuvan tästä järkeilystä. Hän peräytyi pari askelta ja sanoi ylen vakavan näköisenä, että minun äskeinen puheeni ei ainoastaan sotinut selvää järkeä vastaan, vaan että se lisäksi oli onneton, jumalaton ja epäuskoa uhkuva verukepäätelmä.
— Sillä tämä sinun kärsimystesi päämäärän vertaaminen uskonnon asettamaan tarkoitusperään on mitä herjaavin ja järjettömin ajatus — näin hän jatkoi.
— Myönnän — vastasin minä, ettei se ole oikea. Mutta huomaa, etteivät päätelmäni perustu siihen. Tarkoitukseni oli selittää sitä, mitä sinä pidät ristiriitaisena onnettoman rakkauden itsepintaisuudessa. Ja luulen riittävästi todistaneeni, että jos sellainen esiintyy, et sinä voi sen vallasta vapautua enempää kuin minäkään. Ainoastaan tältä kannalta katsoen olen käsitellyt molempia seikkoja yhdenlaisina, ja väitän vieläkin, että ne ovat yhdenlaiset. Sinä vastaat kenties, että hyveen päämäärä on arvaamattomasti korkeampi kuin rakkauden. Kuka sitä kieltäisi? Mutta siitäköhän on kysymys? Eiköhän pikemmin ole kysymys siitä voimasta, millä kumpikin auttaa meitä kestämään kärsimyksiä? Tehkäämme johtopäätöksemme niiden vaikutuksien nojalla: kuinka monta luopiota onkaan hyveestä, ja kuinka harvoja rakkaudesta. Sinä kenties lisäksi vastaat, että jos hyvän toteuttaminen aiheuttaa kärsimystä, ei tämä kärsimys ole välttämätön, ettei enää ole tyranneja ja ristinpuita ja että näkee monen hyveisen henkilön viettävän miellyttävää ja rauhallista elämää. Siinä tapauksessa minä sanon, että on olemassa levon ja onnen suosimia rakkaussuhteitakin. Lisäksi on huomioon otettava ero, joka erinomaisesti puolustaa minun kantaani, nimittäin se, että rakkaus, vaikkakin se sangen usein pettää, ei ainakaan lupaa muuta kuin tyydytystä ja iloa, kun sitävastoin uskonto vaatii valmistautumaan elämään, joka on täynnä surkeutta.
— Älä tuskaannu — jatkoin minä, huomatessani hänen myötätuntoisen harrastuksensa olevan muuttumaisillaan närkästykseksi. Ainoa johtopäätös, jonka tänä hetkenä tahdon tehdä, on se, ettei voi menetellä kömpelömmin taivuttaakseen ihmissydäntä vieromaan rakkautta, kuin parjaamalla sen ihanuutta ja lupaamalla sille suurempaa onnea hyveen harjoittamisesta. Sellaisina kuin miksi nyt kerran olemme luodut, on varmaa, että onnemme olemus on mielihyvä, ja rohkenen väittää, ettei siitä kellään voi olla toista käsitystä. Eikä sydämemme tarvitse pitkään pohtia huomatakseen, että kaikista mielihyvän tunteista rakkaus on kaikkein suloisin. Se huomaa pian, että sitä petetään, kun sille luvataan suloisempia tunteita toisaalla, ja tämä petos saattaa sen epäluuloiseksi kaikkein luotettavimpiakin lupauksia kohtaan. Te saarnaajat, jotka tahdotte palauttaa minut hyveeseen, sanokaa, että se on ehdottomasti välttämätön; mutta älkää koettako minulta salata, että se on ankara ja vaivalloinen. Todistakaa vaan, että rakkauden sulous on haihtuvaa laatua, että se on kielletty, että sitä seuraavat iankaikkiset tuskat ja — mikä kenties on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen minuun, että kuta ihanampi ja lupaavampi se on, sitä runsaammin taivas on palkitseva niin suuren uhrauksen — mutta myöntäkää, että sellaiset kuin sydämemme täällä maan päällä nyt kerran ovat, rakkaus tuottaa meille täällä maan päällä meidän täydellisimmän onnemme.
Tämä puheeni loppu palautti Tibergen ystävällisen mielialan. Hän myönsi, että väitteissäni oli jotain järkevää. Ainoa hänen vastaväitteensä oli se, että hän kysyi, miksi minä en siis noudattanut omia periaatteitani uhraamalla rakkauttani tuolle palkinnon toivolle, josta minulla oli niin korkea luulo.
— Rakas ystäväni — vastasin minä — tässä kohden täytyy minun tunnustaa kurjuuteni ja heikkouteni. Todella on velvollisuuteni toimia järkeni mukaisesti, mutta onko vapaa toiminta minun vallassani? Mitä tukea tarvitsisinkaan unhoittaakseni Manonin lumousvoiman!
— Suokoon Herra minulle anteeksi — virkkoi Tiberge — luulenpa, että sinäkin olet jansenilainen!
— En tiedä, mikä olen — sanoin minä — enkä oikein selvästi näe, millainen minun pitäisi olla. Mutta täysin tajuan, että heidän puheensa on totta.