— Oi, te lemmenvoimat! — ajattelin itsekseni — nyt siis saan jälleen nähdä sydämeni epäjumalan, niin runsaiden kyynelten ja huolien esineen! Taivas! suo minulle vielä niin pitkältä elinaikaa, että ehdin hänen luoksensa, ja menettele sitten mielesi mukaan kohtaloni ja eloni suhteen. En enää pyydä sinulta muuta armoa.
Herra de T. puhui muutamien laitoksen ovenvartijain kanssa, jotka auliisti lupautuivat kaikessa, mikä heistä riippui, olemaan hänelle avullisina. Hän pyysi opastamaan meitä siihen osastoon, missä Manonilla oli koppinsa, ja vartija johdatti meitä sinne, otettuaan käteensä suunnattoman suuren avaimen, jolla hänen lukkoansa avattiin. Kysyin vartijalta, joka meitä opasti ja jolla oli toimena Manonin palveleminen, miten tämä oli viettänyt aikaansa tässä olinpaikassaan. Vartija vastasi, että hän oli osoittanut enkelinkaltaista lempeyttä, koskaan lausumatta vartijalleen pahaa sanaa. Kuusi ensimäistä viikkoa tulonsa jälkeen hän lakkaamatta oli vuodattanut kyyneliä, mutta jo jonkun aikaa hän oli näyttänyt kestävän onnettomuuttaan kärsivällisemmin ja ompeli aamusta iltaan, lukuunottamatta muutamia tunteja, jotka hän käytti lukemiseen. Kysyin häneltä edelleen, oliko häntä hoidettu hyvin, ja hän vastasi, ettei häneltä koskaan ollut puuttunut ainakaan välttämättömintä.
Lähestyimme ovea. Sydämeni sykki rajusti. Sanoin herra de T:lle:
— Menkää te yksin sisälle ja valmistakaa häntä käyntiini, sillä pelkään, että hän joutuu liian voimakkaan mielenliikutuksen valtoihin, jos äkkiarvaamatta näkee minut.
Ovi avattiin. Minä jäin käytävään. Saatoin kuitenkin kuulla heidän puheensa. Herra de T. sanoi tuovansa hänelle vähän lohdutusta, olevansa minun ystäviäni ja hartaasti toivovansa onneamme. Manon kysyi häneltä mitä innokkaimmin, saiko häneltä tietää, mikä kohtalo oli tullut minun osakseni. Hän lupasi tuoda minut hänen jalkojensa juureen niin hellänä ja uskollisena kuin hän suinkin saattoi toivoa.
— Milloinka? — kysyi Manon.
— Jo tänään — vastasi toinen. Tätä onnellista hetkeä ei teidän tarvitse pitkään odottaa. Se on jo tullut.
Silloin Manon oivalsi, että minä olin ulkopuolella, ja minä astuin sisään samassa kuin hän syöksyi ovelle. Me syleilimme toisiamme tuntien sellaista kuohuilevaa hellyyttä ja tunteiden viehkeyttä, joka on vallan luonnollinen, kun täydellisesti toisiaan rakastavat henkilöt jälleen tapaavat toisensa kolmen kuukauden eron jälkeen. Meidän huokauksistamme, katkonaisista huudahduksistamme, monen monituisista hyväilysanoistamme, joita kumpikin kaihomielisenä toisteli, syntyi neljännestunnin kohtaus, joka sai herra de T:n kokonaan heltymään.
— Kadehdin teitä — sanoi hän minulle, pyytäessään meitä istumaan — ei ole yhtään ainoata niin kunniakasta onnenosaa, jota en hylkäisi niin kauniin ja intohimoisen rakastajattaren tähden.
— Minäpä hylkäisinkin kaikki maailman valtakunnat — vastasin hänelle — varmasti omistaakseni hänen rakkautensa.