Kysyin, eikö ollut pelättävissä, että Manon tunnettaisiin kulkiessaan käytävissä ja pihan poikki. Hän myönsi että jonkunmoinen vaara oli olemassa, mutta oli sitä mieltä, että jotain täytyi uskaltaa.
Joskohta suuresti iloitsin siitä, että hän oli niin lujapäätöksinen, kutsuin herra T:tä ilmaistakseni hänelle tämän tuuman ja sen ainoan näkökohdan, joka näytti voivan tehdä sen arveluttavaksi. Hän huomasi yritykseen liittyvän enemmän vaikeuksia kuin minä. Tosin hän myönsi, että Manon tällä tavoin estämättä saattoi päästä pakenemaan.
— Mutta jos hänet tunnetaan — hän jatkoi — ja jos hänet matkalla estetään pakenemasta, hän on kenties ainaiseksi hukassa. — Muuten teidän täytyisi viipymättä lähteä Parisista, sillä ette koskaan olisi tarpeeksi turvatut haeskelulta. Haettaisiin entistä innokkaammin sekä teitä että häntä. Mies pääsee helposti pujahtamaan pakoon, kun hän on yksin. Mutta on melkein mahdotonta pysyä huomaamattomana, kun on kauniin naisen seurassa.
Vaikka tämä huomautus tuntuikin minusta pätevältä, se ei voinut syrjäyttää mielestäni tuota niin houkuttelevaa toivoa pian voida vapauttaa Manon. Tämän tunnustin herra de T:lle ja pyysin häntä antamaan rakastuneelle anteeksi, että hän oli hiukan varomaton ja uhkarohkea. Sanoin lisäksi, että todella aioin lähteä Parisista asettuakseni, kuten kerran ennen, johonkin lähellä olevaan kylään.
Sovimme siis vartijan kanssa panna tuumamme täytäntöön jo seuraavana päivänä. Ja saattaaksemme sen onnistumisen niin varmaksi kuin voimamme suinkin sallivat, päätimme ottaa mukaan miehen vaatteet, helpoittaaksemme pakenemistamme. Ei ollut helppo huomiota herättämättä tuoda niitä sisälle, mutta minulta ei siihen puuttunut kekseliäisyyttä. Pyysin vaan herra de T:tä seuraavana päivänä pukemaan ylleen kahdet liivit, toiset toisten päälle, ja itse lupauduin huolehtimaan kaikesta muusta.
Seuraavana päivänä palasimme sairaala-vankilaan. Minä toin Manonille liinavaatteita, sukat y.m., ja ihotakkini yllä oli minulla päällystakki, joka täydelleen peitti pulleat taskuni. Viivyimme vaan lyhyen hetken Manonin kopissa. Herra de T. antoi hänelle toiset liiveistään. Minä annoin hänelle ihotakkini, päällystakkini kun riitti minulle poistuessani. Manonin valepuvusta ei puuttunut mitään muuta kuin polvihousut, jotka pahaksi onneksi olin unhoittanut.
Tämän tärkeän vaatekappaleen unhoittaminen olisi epäilemättä pannut meidät nauramaan, jos ei se pula, johon se meidät saattoi, olisi ollut niin vakavaa laatua. Olin epätoivoissani siitä, että moinen mitätön seikka oli omiaan tuumaamme ehkäisemään. Mutta hätä keinon keksii, ja minä päätin itse poistua ilman housuja. Annoin omat housuni Manonille. Olihan päällystakkini pitkä ja muutaman nuppineulan avulla järjestin pukuni niin, että säädyllisesti saatoin astua ulos portista.
Sen päivän loppupuoli tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Vihdoinkin, yön tultua, läksimme katetuissa vaunuissa matkaan ja pysähdyimme hiukan alapuolelle sairaala-vankilan porttia. Meidän ei tarvinnut siinä odottaa kauan, ennenkuin näimme Manonin ilmestyvän vartijansa seurassa. Vaunujemme ovi oli auki, ja he nousivat vitkastelematta ajoneuvoihin. Suljin syliini rakkaan mielitiettyni, joka vapisi kuin lehti. Ajuri kysyi, minne piti ajaa.
— Aja maailman ääriin — sanoin hänelle — ja vie minut jonnekin, missä minua ei koskaan voida eroittaa Manonista!
Tämä tunteenpurkaus, josta en voinut pidättäytyä, oli vähällä aiheuttaa minulle ikävän selkkauksen. Ajuri kiinnitti huomiota sanoihini, ja kun sitten sanoin hänelle sen kadun nimen, jonne aioimme, hän vastasi pelkäävänsä, että minä syöksin hänet vaaralliseen seikkailuun, että hän hyvin huomasi tuon Manoniksi mainitun nuoren miehen olevan nuoren naisen, jonka minä ryöstin sairaala-vankilasta ja ettei häntä haluttanut suistua turmioon myötätuntoisuudesta minua kohtaan.