Ei ole syytä epäillä näiden sanojen vilpittömyyttä, jotka hän Haagista kirjoitti eräälle vastustajalleen: "Olenhan maanpakolainen, eroitettu ystävistäni ja omaisistani, useimpien hylkäämä; kuka siis uskoisi, että viha on minulle jotain tuntematonta ja että voin pidättäytyä levittämästä vihamielisiä lausuntoja kirjoituksiini. — — Tunnen, etten vihaa ketään ihmistä. Taivas on siinä todistajani. Ja miksi vihaisinkaan ihmisiä. Olisinhan kiittämätön. Enhän koko elämäni aikana ole saanut muuta kuin kunnioituksen ja ystävyyden todisteita tuntemiltani ihmisiltä, enkä ole voinut käsittää niiden johtuneen muusta kuin heidän hyvyydestään, kun täysin tunnen, miten vähäarvoinen olen. Mitä syytä minulla siis olisi heitä vihata. Ei, olen ihmissuvun ystävä. Olen ylpeä siitä, etten vihaa ketään ja ettei minulla ole vihamiehiä." Eräs Prévost'n aikalainen, Charles Jordan, joka muuten aina oli valmis hänestä levittämään parjaavia juoruja, antaa Prevost'sta, tavattuaan hänet Lontoossa, seuraavan arvostelun: "Hän on teräväpäinen mies, joka tuntee yhtä hyvin kirjallisuutta kuin teologiaa, historiaa ja filosofiaa. Hänellä on äärettömän paljon henkevyyttä… Keskusteluni Prévost'n kanssa oli hyvin miellyttävä, päivä päivältä hän kävi rakastettavammaksi, oppineemmaksi ja henkevämmäksi."
Voltaire antaa hänestä seuraavan lausunnon: "En ole koskaan puhunut mitään epäedullista abotti Prevost'sta, olen vaan valittanut, että hänellä on keritty päälaki, että häntä kahlehtivat munkin siteet, jotka ovat häpeälliset ihmiskunnalle, ja että hän on vailla omaisuutta. Teen melkoisesti eroa hänen ja abotti Desfontaines'in välillä; jälkimäinen ei voi puhua muusta kuin kirjoista, hän on pelkkä kirjailija, mutta edellinen on ihminen. Heidän teoksistaan näkee heidän sydämiensä eron… Jos täältä kaukaisesta olinpaikastani voisin tehdä jotain abotti Prévost'n hyväksi, tekisin sen mielihyvällä…" Prévost'lle itselleen Voltaire kirjoittaa myöhemmin: "Ei mikään tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä ja kunniaa kuin se, että voisin hyödyttää sitä kirjailijoistamme, jota enimmin kunnioitan."
Rousseau sanoo puhuessaan Mussard'in valioystävistä: "Etumaiseksi heidän joukossaan asetan abotti Prévost'n, joka on hyvin rakastettava ja teeskentelemätön mies ja jonka sydän on elähyttänyt hänen teoksensa."
Benediktiini-munkki Dupuis, Prévost'n aikalainen ja elämänkertoja, todistaa, että "hänen inhimillisyytensä avasi hänen sydämensä ja kukkaronsa kaikille onnettomille; kun hänen ystävänsä kehoittamalla kehoittivat häntä hyväkseen käyttämään saavuttamaansa ylhäisten henkilöiden suosiota, hankkiakseen itselleen aineellista etua, hän vastasi, että puutarha, lehmä ja pari kanaa hänelle riittäisivät." Brunetière kiinnittää erityistä huomiota tähän piirteeseen: Prévost on ensimäisiä, jotka, yksinomaan eläen kynästään, suuria kärsimyksiä kestäen ja uhrauksia tehden ovat vapauttaneet kirjailijan veronkantajan, ylhäisen herran, ruhtinaan suojeluksen riippuvaisuudesta.
Delisle de Sales antaa puhuessaan aikansa kirjailijoista Prévost'lle tämän tunnustuksen:… "hän ei koskaan tuntenut ylemmyyden salaisuutta, ja ollen heikkouteen asti omasta edustaan välittämättä, ei hän koskaan ajatellut maineen hankkimista."
Prévost'n parjaajat väittivät, että hän muka oli tavaton irstailija. Tämä väite on väärä. Hänen sydämensä oli ylen altis hellille tunteille. Huolimatta luostarilupauksestaan hän rakasti intohimoisesti ja sai osakseen vastarakkautta. Mutta tätä hän ei peitellyt eikä kieltänyt. Sen hän tunnusti suoraan ja sitä todistavat hänen romaaninsa, joista eletty todellisuus selvästi pilkoittaa esiin.
* * * * *
Prévost'n kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenee aatteellinen eheyden leima. Tämä on seuraus siitä, että yksi johtava aate sitä hallitsee, joskin muunneltuna ja eri puolilta katsottuna eri romaaneissa. Tämä aate on lyhyesti sanottuna seuraava: Ihmisen intohimo on tuhoa tuottava, järki osoittaa hänelle tämän uhkaavan tuhon, mutta on voimaton estämään häntä joutumasta sen alaiseksi. —
Huomaamme, että tämä aate sisältää jansenilaisten opin turmeltuneesta ihmisluonnosta ja ihmisen kykenemättömyydestä omin voimin siitä vapautumaan.
Mutta Prévost ei sokeasti eikä orjallisesti liittynyt tähän oppiin. Uskonnollisissa vakaumuksissa, samoin kuin taiteilijana, hän oli ajastaan edellä. Se, että hän hyväksyi jansenilaisten opin intohimojen ylivallasta, järjen heikommuudesta, ei ollut mitään satunnaista eikä suinkaan pelkkä abstraktisen ajatuksen tulos. Se perustui elävään kokemukseen. Sillä eroottinen tunne — rakkaus — oli hänessä harvinaisen voimakas ja intohimoinen.