Neiti Lespinasse, jonka salongeissa kuuluisimmat ensyklopedistit seurustelivat, on sattuvasti sanonut, että "Prévost on tuntenut kaikkea sitä, mikä rakkaudessa on suloisinta, mutta että hän on tuntenut kaikkea sitäkin, mikä siinä on hirvittävintä".
Lukiessamme Prévost'n romaaneja, huomaamme, että useimmat niiden sankareista ja sankarittarista ovat tavattoman intohimoisen rakkauden valtaamat.
Tässä suhteessa Prévost kirjallisena ilmiönä muodostaa käänteen. Ennen häntä rakkautta yleisesti esitetään heikompana, värittömämpänä. — Jokunen poikkeus on olemassa kuten esim. Racine. — Siirrytään rakkauden eri kehitysasteiden läpi, kuvataan oikkuja, epäilyjä, rakkauden salaisia piilopaikkoja, sievistellään, sirkkilöidään. Prévost kuvaa rakkautta valmiina, suurena ja kaikkivaltiaana intohimona ja on vaikuttavin silloin kun hän esittää tämän intohimon traagillisia puolia. Mutta ihminen, dogmeista vapaa, syvästi tunteva ihminen ilmenee sen ohella. Katolilainen uskonto tuomitsee intohimon ja vaatii sitä polkemaan. Prévost katsoo syvemmälle. Hänestä rakkaus on jotain kohtalollista, se on luonnonvoima, ja sentähden ihmisessä oikeutettu. Hän on lausunut tämän vakaumuksensa selvin sanoin seuraavasti: "Asiaa vilpittömästi punnittuani minusta tuntui, että kun luonnon oikeudet ovat ensimäiset kaikista, ei mikään ole kyllin voimakasta niitä tukahduttamaan, — että rakkaus on noista oikeuksista kaikkein pyhin, se kun on ikäänkuin kaiken olevaisen sielu, ja että siis kaikki, minkä järki ja olevat olot voivat tehdä sitä vastustaakseen, supistuu siihen, että ehkäistään muutamat sen vaikutuksista, koskaan voimatta tuomita itse sen lähdettä kuivumaan."
Tämä inhimillinen käsitys rakkaudesta ja välitön, omaan rikkaaseen kokemukseen perustuva kuvaus rakkauden tuottamista iloista ja kärsimyksistä oli jotain uutta, joka valtasi hänen aikalaisensa. Ja tämä syvä yleisinhimillinen ja samalla persoonallinen piirre, joka on painanut kirkkaimman leimansa romaaniin "Manon Lescaut", selittää, miksi tämä romaani on säilyttänyt viehätysvoimansa ja miksi jälkimaailma lukee sitä liikutetuin tuntein.
Kiintyessään rakkauden tuottamiin vaikutuksiin Prévost siis liittyy jansenilaisuuteen. Mutta hän ei pysähdy siihen. Hänen vakaumuksensa on, että ne hairahdukset, joihin voimakas rakkaus saattaa ihmisen, eivät ole anteeksiantamattomia. Hän näkee ne päinvastoin sovinnollisessa valossa. Rakkauden aiheuttamat kärsimykset ja hairahdukset eivät hänen mielestään ole muuta kuin koettelemuksia, jotka lopulta puhdistavat ihmisen ja saattavat hänet jalostumaan.
Niinpä lopulta tuossa huikentelevassa, pintapuolisessa ja uskottomassa
Manonissakin tapahtuu mielenmuutos. Hän on, samoin kuin ritari des
Grieux, käynyt kärsimysten karkaisevan kiirastulen läpi, ja hänestä on
senjälkeen tullut hyvä ja jalo ihminen.
Perustuiko tämä viimemainittu vakaumus niinikään Prévost'n omaan elämänkokemukseen, vai oliko se vaan teoreettinen johtopäätös, henkinen edistysaskel jansenilaisten ahtaasta ja tuomitsevasta dogmasta — sitä on vaikea ratkaista. Tosin esim. "Manon Lescaut"'n loppupuoli, jossa tuollainen mielenmuutos kuvataan, tekee edellä kerrottuun verrattuna vähemmän vakuuttavan vaikutuksen. Mutta on huomioon otettava, että tämän kirjan loppupuoli oli Prévost'n omaa kuvittelua, hän kun ei siinä suorastaan ammenna omasta eletystä kokemuksestaan. Joka tapauksessa tuo sovinnollinen piirre osoittaa kaunista luonteen puolta ja todistaa, että Prévost hylkäsi aikansa yksipuolisen dogmaattisen kannan, kohoten vapaampaan aatepiiriin.
* * * * *
Romaani "Manon Lescaut" sisältää seikkailuja, yllätyksiä, murhia, naisenryöstöjä, petkutuksia, vangitsemisia y.m. hirmuisuuksia. Nämä ovat sovinnaisia romaani-motiiveja ja saattavat oudoksuttaa nykyaikaista lukijaa. Mutta meidän on muistaminen, että Prévost eli Ludvik XV:nnen aikakaudella, jolloin tuollaiset tapaukset olivat yleisiä. Eikä saata kieltää, että hän usein esittää nuo vaikuttimet dramaattisen jännittävästi.
Juonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava. Kieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin juhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan proosakirjailijalla.