Tyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle ollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja niin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan miljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava sijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista. Etusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja sieluntilojen erittely.
Siinä Prévost on mestari, ja romaanilla "Manon Lescaut" on tässä suhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi seurata aina uusimpiin aikoihin asti.
Luonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava karakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n luonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de Maupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen sanansa kuuluvat näin: "Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä on, aina on ollut ja aina tulee olemaan." Tätä mielipidettä vastustaen huomauttaa Gauthier-Ferrières: "Manon ei edusta naista yleensä, hän on kurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan."
Manonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt saattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo epämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei Manon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää häntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost hänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.
Päähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän henkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että se ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan kaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä tekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen. Tämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti kastanut siveltimensä sydänvereensä.
Sivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan Manonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti kuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des Grieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä usein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.
Yksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des Grieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä pitkine rippisaarnoineen.
Prévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n "parempaa minää" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli hänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan antauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen. Tiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta — jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys todellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.
Mutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n kuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin poimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman rinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.
Jalmari Hahl.