On jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa tapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs mies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti hän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha aikomus, jonka nyt pani täytäntöön.
— Tuossa on Lescaut — näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; — tänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.
Tämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään elonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan puuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että yövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni. Manon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä pystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin. Mutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä vastata.
Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa eikä yhtään ystävää, johon olisin voinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin enempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään rasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni. Lisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut olevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui mieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän Manonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin siellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä jonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.
— Ajakaa meidät Chaillot'hon — sanoin ajurille.
Pistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin myöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli koko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.
Matkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa sydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni olisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa seikka rohkaisi mieltäni.
— Ainakin hän on minun omani — ajattelin itsekseni: hän rakastaa minua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään onnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä huolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.
Tämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin vähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut siitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut ylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys, voimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden tukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle kuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu raakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen kaltaiseksi.
Kello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät vastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin esiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja sen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa puvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin ollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin rahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä olin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni parannusta tälle ikävänlaiselle taudille.