Illallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä en ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa olin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö tämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut nähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä onneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa johtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli täytynyt olla erossa minusta.
— Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.
— Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa — vastasi hän.
— Etkö siis enää koskaan hylkää minua? — jatkoin minä.
— En koskaan — hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet hyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan voisi niitä unhoittaa.
Vakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä hänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä suuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään tai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät ylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa. Minä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki edelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä koskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.
Minä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana päivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve hankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei minun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin Manonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä oli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin nopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin hetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni, mitä minun oli tekeminen Parisissa.
Istuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen kohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa poistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku keino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä tärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun turvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea seikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset. Olimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja arvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken vaatimukset ensin oli täytetty.
Kysymys oli siis pikimmiten saada rahoja. Herra de T. oli tosin tarjonnut minulle kukkaroansa, mutta tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä itse muistuttaa hänelle sitä. Millaista osaa olisinkaan näytellyt menemällä paljastamaan hätääni vieraalle ihmiselle ja pyytämällä häntä jakamaan meille varojaan! Ainoastaan alhainen sielu kykenee sellaiseen, se kun halpamielisyydessään ei huomaa sellaisen teon häpeällisyyttä, tai nöyrä kristitty, jonka ylimääräinen mielenjalous kohottaa hänet yläpuolelle tätä häpeäntunnetta. Minä en ollut alhainen sielu, enkä hyvä kristitty, ja olisin vuodattanut puolet verestäni välttääkseni tätä nöyryytystä.
— Tiberge — näin ajattelin — tuo hyvä Tiberge ei voine kieltää minulta sitä, mikä häneltä liikenee antaa minulle. Epäilemättä hän heltyy hädästäni, mutta hän tulee musertamaan minut rippisaarnoillaan. Minun täytyy kestää hänen nuhteensa, kehoituksensa ja uhkauksensa; hän on myyvä apunsa niin kalliista hinnasta, että vielä uhraisin osan verestäni pikemmin kuin alistuisin kiusalliseen kohtaukseen, joka jättäisi jälkeensä levottomuutta ja tunnontuskia. Hyvä! minun täytyy siis luopua kaikesta toivosta, kun ei minulla ole tarjona muuta keinoa, ja kun niin vähän ajattelen näitä molempia keinoja, että ennemmin vuodattaisin puolet verestäni, kuin turvautuisin toiseen niistä, ja kaiken vereni ennemmin kuin käyttäisin niitä molempia. Niin, kaiken vereni — lisäsin hetken mietittyäni; sen epäilemättä kernaammin uhraisin kuin nöyrtyisin halpamaiseen almun kerjäämiseen. Mutta onko tässä kysymys minun verestäni! Tässä on kyseessä Manonin elämä ja ylläpito, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Mitä minä voin panna vastapainoksi Manonille. Tähän saakka ei minulla ole ollut mitään. Hän korvaa minulle maineen, onnen ja menestyksen. Tosin on olemassa paljo sellaista, josta antaisin henkeni voidakseni sen saavuttaa tai sitä välttää. Mutta se, että on jotakin, jota pidän arvokkaampana henkeäni, ei vielä ole minulle mikään syy arvostellakseni sitä Manonin vertaiseksi.