Näin tuumittuani ei kestänyt kauan, ennenkuin tein päätökseni. Jatkoin matkaani aikoen ensin mennä Tibergen ja sieltä herra de T:n luo.
Saavuttuani Parisiin, otin ajurin, vaikka minulla ei ollut ropoakaan sitä maksaakseni; luotin siihen avustukseen, jota aioin anoa. Käskin ajaa Luxembourgiin, mistä lähetin Tibergelle sanan, että odotin häntä. Hän ei pannut kärsimättömyyttäni koetukselle, vaan tuli viipymättä. Kiertelemättä ilmaisin hänelle äärimäisen pulani. Hän kysyi riittivätkö ne sata pistolia, jotka olin maksanut hänelle takaisin, ja ollenkaan estelemättä hän heti meni noutamaan minulle nämä rahat, kasvoissa sellaista avomielisyyttä ja auliutta kuvastava ilme, jota ainoastaan lähimmäisen rakkaus ja oikea ystävyys voi heijastaa. Vaikka en vähääkään ollut epäillyt pyyntöni onnistumista, hämmästyin että se oli toteutunut niin helpolla, nimittäin ilman nuhteluja katumattomuudestani. Mutta erehdyin luullessani kokonaan välttäväni hänen soimauksensa; sillä laskettuaan minulle rahat ja minun hankkiessani lähtöä, hän pyysi minua kävelemään kanssaan puutarha-kujilla.
Minä en ollut maininnut hänelle sanaakaan Manonista, eikä hän tietänyt, että hän oli vapaa. Näin ollen hänen nuhdesaarnansa kosketteli yksinomaan uhkarohkeaa pakoani Saint-Lazaresta ja hänen pelkoaan, että minä, sen sijaan että olisin hyväkseni käyttänyt siellä saamaani opetusta, jälleen syöksyisin säännöttömään elämääni.
Hän kertoi pakoni jälkeisenä päivänä tulleensa minua tervehtimään Saint-Lazareen ja silloin sanomattomasti tyrmistyneensä kuullessaan, millä tavalla minä olin sieltä päässyt pois. Senjälkeen hän oli keskustellut luostarinjohtajan kanssa, eikä tuo kelpo munkki vielä silloin ollut tointunut pelästyksestään, mutta hän oli kuitenkin ollut niin jalomielinen, että poliisipäälliköltä oli salannut lähtöni yhteydessä olevat asianhaarat ja oli estänyt tiedon portinvartijan kuolemasta leviämästä ulkopuolelle luostaria. Siltä taholta ei minulla siis ollut syytä levottomuuteen. Mutta jos minulla oli jäljellä hiukkanenkin järkeä — noin hän arveli — tuli minun käyttää hyväkseni sitä onnellista käännettä, jonka taivas oli suonut kohtalolleni, ja aluksi kirjoittaa isälleni, tehdäkseni sovinnon hänen kanssaan. Ja jos kerrankin tahdoin seurata hänen neuvoaan, hän kehoitti minua lähtemään Parisista ja palaamaan perheeni turviin.
Kuuntelin hänen puhettaan loppuun asti. Siinä oli paljo sellaista, minkä hyväksyin. Ensiksikin olin kovin iloissani siitä, ettei minulla Saint-Lazaren taholta ollut mitään pelättävissä. Parisin kadut muuttuivat minulle uudelleen vapaaksi liikunta-alueeksi. Toiseksi onnittelin itseäni sen johdosta, ettei Tiberge aavistanutkaan Manonin vapauttamista ja hänen palaamistaan minun luokseni. Paninpa lisäksi merkille, että hän oli välttänyt Manonin mainitsemista, ilmeisesti luullen, etten enää ollut häneen niin kiintynyt, minä kun näytin olevan niin tyyni häneen nähden. En tosin päättänyt suorastaan palata kotiani, mutta aikeeni oli ainakin kirjoittaa isälleni, kuten Tiberge oli neuvonut, ja vakuuttaa, että olin halukas palaamaan velvollisuuksiini ja alistumaan isäni tahdon alle. Toivoin taivuttavani isäni lähettämään minulle rahoja, vetäen verukkeeksi opintojen harjoittamisen akatemiassa, sillä minun olisi ollut vaikea saada häntä uskomaan, että muka olisin halunnut palata hengelliseen säätyyn. Ja oikeastaan en tuntenut vastenmielisyyttä siihen, mitä hänelle lupasin. Päinvastoin iloitsin siitä, että saatoin antautua johonkin kunnialliseen ja järkevään harrastukseen, mikäli tämä tuuma oli yhdistettävissä rakkauteeni. Suunnittelin elämää rakastajattareni kanssa ja samalla opintojeni harjoittamista. Tämä mielestäni hyvin soveltui yhteen. Olin niin tyytyväinen kaikkiin näihin aikeisiin, että lupasin Tibergelle vielä samana päivänä lähettää kirjeen isälleni. Erottuani hänestä meninkin todella julkiseen kirjoitustoimistoon ja kirjoitin niin hellän ja nöyrän kirjeen, että lukiessani sen läpi varmasti toivoin voittavani jotain isänsydämeltä.
Vaikka minulla nyt lähdettyäni Tibergen luota oli tilaisuus ottaa ja maksaa ajuri, oli minusta hauska ylpeästi kulkea jalan, herra de T:n luo. Minulle tuotti iloa tämä nauttiminen vapaudestani, jonka suhteen minulla Tibergen vakuutuksien mukaan ei ollut mitään pelättävää. Kuitenkin äkkiä juolahti mieleeni, että hänen vakuutuksensa koskivat yksinomaan Saint-Lazarea, ja että minulla sitäpaitsi oli niskoillani sairaala-vankilajuttu ja Lescaut'n kuolema, johon ainakin todistajana olin sekaantunut. Tämän muistaessani pelästyin niin, että vetäydyin lähimpään puistokujaan, mistä kutsuin ajurin. Ajoin suoraa päätä herra de T:n luo; pelästykseni sai hänet nauramaan. Minustakin se tuntui naurettavalta kuultuani häneltä, ettei minulla ollut mitään pelättävää sairaala-vankilan eikä Lescaut'n vuoksi. Hän kertoi minulle ajatellessaan voivansa joutua epäluulonalaiseksi osallisuudesta Manonin vapautukseen, sinä aamuna menneensä sairaala-vankilaan ja pyytäneensä saada tavata häntä, teeskennellen tietämättömyyttä siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta kaukana siitä, että meitä kumpaakaan siellä olisi syytetty, oli päinvastoin tuo tapaus heti kerrottu hänelle merkillisenä uutisena, ja oli ihmetelty, että niin kaunis nainen kuin Manon oli lähtenyt pakoon vanginvartijan seurassa. Herra T. oli vaan välinpitämättömästi huomauttanut, ettei sellainen häntä ihmetyttänyt, sillä tekeehän ihminen mitä tahansa vapautensa vuoksi. Hän kertoi edelleen sieltä lähteneensä Lescaut'n asuntoon, toivoen siellä tapaavansa minut ja ihastuttavan rakastajattareni. Mutta talonisäntä, joka oli vaununtekijä, oli vakuuttanut, ettei ollut nähnyt Manonia eikä minua, mutta ettei ollut ihmeellistä, ettemme olleet tavanneet Lescaut'ta, jos nimittäin olimme tulleet häntä hakemaan, sillä epäilemättä olimme kuulleet, että hänet jotenkin samaan aikaan oli murhattu. Tämän jälkeen hän ei ollut kieltäytynyt tekemästä selkoa siitä, mitä tiesi tämän murhan syistä ja siihen liittyneistä asianhaaroista. Noin paria tuntia aikaisemmin oli eräs Lescaut'n tuttava henkivartija tullut hänen luokseen ja ehdoittanut, että ruvettaisiin pelaamaan. — Lescaut oli voittanut niin nopeasti, että tuo toinen oli tunnissa hävinnyt sata écu'ta, nimittäin kaikki rahansa.
Tuo poloinen, jonka kukkaro oli jäänyt typö-tyhjäksi, oli pyytänyt Lescaut'ta lainaamaan hänelle puolet siitä rahamäärästä, jonka hän oli hävinnyt, ja tässä tilaisuudessa syntyneen erimielisyyden johdosta heidän välillään oli noussut mitä kiukkuisin riita. Lescaut oli kieltäytynyt lähtemästä kaupungille ratkaisemaan asiaa miekka kädessä, ja tuo toinen oli lähtiessään vannonut ampuvansa hänet kuoliaaksi, minkä uhkauksen samana iltana panikin täytäntöön.
Herra de T. lisäsi, ystävällisesti kyllä, olleensa kovin levoton meidän tähtemme ja edelleen tarjoavansa minulle apuansa. Epäröimättä ilmaisin hänelle tyyssijamme. Hän pyysi minua suostumaan siihen, että hän tuli luoksemme illalliselle.
Kun ei minulla ollut muuta toimitettavaa, kuin hankkia alus- ja muita vaatteita Manonille, sanoin, että saatoimme heti lähteä matkaan, jos hän malttoi hetkeksi poiketa kanssani muutamiin myymälöihin.
En tiedä, luuliko hän minun ehdoittaneeni tätä aikeessa vedota hänen anteliaisuuteensa, vai oliko se vaan jalon sydämen ilmausta, mutta hän suostui heti lähtemään matkaan ja vei minut niiden kauppiaiden liikkeisiin, jotka olivat hänen perheensä tavaranhankkijoita. Siellä hän pani minut valitsemaan kaikenlaisia kankaita, jotka olivat paljoa kalliimmat, kuin mitä minä olin tarkoittanut. Ja kun minä tahdoin maksaa, hän kielsi ehdottomasti kauppiaita vastaanottamasta minulta ropoakaan. Tämä hänen kohteliaisuutensa esiintyi niin rakastettavassa muodossa, että katsoin häpeämättä voivani hyväkseni käyttää sitä. Sitten läksimme ajamaan Chaillot'ta kohti, jonne minä saavuin vähemmän levottomana kuin mitä olin ollut lähtiessäni.