Kun ritari des Grieux oli kertonut tätä yhtämittaa yli tunnin, pyysin häntä vähän levähtämään ja ottamaan osaa illalliseemme. Huomaavaisuutemme todisti hänelle, että mielihyvällä olimme häntä kuunnelleet. Hän vakuutti, että hänen tarinansa jatko oli tarjoava meille vielä suurempaa mielenkiintoa. Ja illallisen jälkeen hän jatkoi seuraavaan tapaan.
TOINEN OSA.
Minun läsnäoloni ja herra de T:n kohteliaisuus haihdutti Manonin surun viimeisenkin jäännöksen.
— Unhoittakaamme kestämämme kauhut, rakas sydänkäpyseni — sanoin hänelle palatessani — ja alkakaamme elää onnellisemmin kuin koskaan ennen. Rakkaus on lopultakin hyvä isäntä. Kohtalo ei voi tuottaa meille yhtä paljon mielipahaa kuin se tuottaa meille iloa.
Illallisemme oli todellinen riemukohtaus.
Minä olin ylpeämpi ja tyytyväisempi omistaessani Manonin ja sata pistolia kuin Parisin rikkain verotulojen vuokraaja kasaamineen kultaläjineen. Sopii laskea omaisuutensa niiden keinojen mukaan, joiden avulla kykenee tyydyttämään pyyteensä; minulla ei ollut ainoatakaan pyydettä tyydyttämättä. Eikä edes tulevaisuus minua huolestuttanut. Olin melkein varma siitä, että isäni ei kieltäytyisi myöntämästä minulle riittävää ylläpitoa Parisissa, minä kun olin kahdennellakymmenellä ja siis pian olin saava osani äitini perinnöstä. En ollenkaan salannut Manonilta, että koko omaisuuteni perusraha nousi ainoastaan sataan pistoliin. Riittihän se odottaessamme parempia aikoja, jotka eivät nähdäkseni voineet olla tulematta, tapahtuipa se sitten perintöni tai pelionnen kautta.
Ensi viikkojen aikana en siis ajatellut muuta kuin nauttimista asemastani, ja kun kunniantunto ja osaksi vielä jatkuva poliisin pelko päivä päivältä saattoi minut siirtämään tuttavuuden jälleen solmimisen Transylvania-hotellin pelurien kanssa, rajoituin pelaamaan vähemmän pahamaineisissa seuroissa, missä onnellinen sattuma säästi minulta nöyryytyksen turvautua petkutukseen. Minulla oli tapana viettää osa iltapäivästä kaupungissa ja palata illalliseksi Chaillot'hon, hyvin usein herra de T:n seurassa, jonka ystävyys meitä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Manon puolestaan keksi keinoja karkoittaakseen ikävän. Hän tutustui eräisiin nuoriin naisiin, jotka kevät oli houkutellut maalle. Kävelyt ja heidän sukupuolensa pienet askareet olivat vuoroin heidän ajanvietteenään. Muuan määrättyjen sääntöjen rajoissa liikkuva peli tuotti varoja ajoneuvojen maksamiseen. He läksivät ajelulle Boulognen metsään, ja iltaisin palatessani kotia tapasin Manonin entistään kauniimpana, tyytyväisempänä ja intohimoisempana.
Siitä huolimatta ilmestyi pilviä, jotka näyttivät uhkaavan onneani. Mutta ne haihtuivat täydellisesti, ja Manonin vallaton mieliala saattoi kaikki päättymään niin hullunkurisesti, että minulle vieläkin tuottaa mielihyvää tämä muisto, joka palauttaa mieleeni hänen hellyytensä ja hienon älykkäisyytensä.
Minulla oli yksi ainoa palvelija, ja tämä vei minut eräänä päivänä syrjään ja virkkoi minulle, ollen kovin hämillään, että hänellä oli tärkeä salaisuus minulle uskottavana. Kehoitin häntä puhumaan vapaasti. Hieman verukehdittuaan hän viittasi siihen, että muuan vieras herra oli suuresti ihastunut neiti Manoniin. Vereni levoton kohina alkoi tuntua joka suonessani.
— Vastaako Manon hänen tunteisiinsa? — keskeytin minä hänen puheensa kiivaammin kuin mitä varovaisuus olisi sallinut, jos mielin saada asiasta tietoja.