Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä minulle, ei ainoastaan hänen vastustuksensa vuoksi, joka minun luonnollisesti oli voittaminen, vaan toisestakin syystä, joka suorastaan pani minut pelkäämään hänen kohtaamistaan. Olinhan vastoin hänen kieltoansa hiipinyt pois hänen asunnostaan, ja olin lujasti päättänyt olla sinne palaamatta senjälkeen kuin Manonin surullinen kohtalo oli tullut tietooni. Pelkäsin syystä, että hän väkisin pidättäisi minut ja samoin veisi minut mukaansa maaseudulle. Olihan vanhempi veljeni kerran noudattanut samaa menettelyä. Tosin nyt olin vanhempi, mutta mitä merkitsi ikä väkivallan edessä. Keksin kuitenkin keinon, joka turvasi minut vaaralta. Päätin nimittäin kutsua hänet julkiseen paikkaan ja käyttää kirjeessäni toista nimeä. Tämän tuuman toteutin heti. Herra de T. meni G.M:n luo ja minä Luxembourg-puutarhaan, mistä lähetin isälleni sanan, että eräs aatelismies nöyrimmästi pyysi häntä tulemaan sinne. Pelkäsin, että hän voisi jäädä tulematta, kun yö jo lähestyi. Hän ilmestyi kuitenkin hetken kuluttua palvelijan seurassa. Pyysin häntä poikkeamaan puistokujaan, missä saatoimme puhella häiriintymättä. Astuimme ainakin sata askelta puhumatta sanaakaan. Hän kuvitteli epäilemättä, ettei näin moniin valmistuksiin ollut ryhdytty ilman tärkeää tarkoitusta. Hän odotti, mitä minulla oli sanottavaa, ja minä puolestani mietin, mitä sanoisin.
Viimein avasin suuni ja sanoin vapisevalla äänellä:
— Te olette hyvä isä. Olette osoittanut minulle ylenmäärin hyvyyttä ja olette antanut minulle anteeksi lukemattomat hairahdukseni. Taivas onkin todistajani, että teitä kohtaan tunnen mitä kunnioittavimpia ja hellimpiä lapsentunteita. Mutta minusta tuntuu, kuin ankaruutenne…
— No, anna kuulua! Minun ankaruuteni…? — keskeytti isäni, joka, kärsimätön kun oli, katsoi minun puhuvan liian hitaasti.
— Oi, isäni, minusta tuntuu, kuin ankaruutenne olisi mennyt liian pitkälle siinä kohtelussa, jonka olette antanut tulla onnettoman Manonin osaksi. Te olette tässä kohdin noudattanut herra G.M:n mieltä. Tämä mies on vihassaan kuvaillut häntä teille mitä synkimmin värein. Te olette saanut tästä naisesta mitä kauheimman käsityksen. Hän on kuitenkin mitä suloisin ja rakastettavin olento maailmassa. Oi, jospa Kaitselmus olisi suvainnut herättää teissä halun nähdä hänet vaan hetken! Yhtä varma kuin olen hänen suloudestaan, yhtä varma olen siitä, että hän teitäkin olisi miellyttänyt. Te olisitte ruvennut häntä puolustamaan, olisitte inhonnut G.M:n katalia juonia, olisitte ruvennut säälimään häntä ja minua. Oi, siitä olen varma! Sydämenne ei ole tunnoton, te olisitte varmasti heltynyt…
Hän keskeytti minut vielä, huomatessaan, että puhuin liian innokkaasti voidakseni pian lopettaa. Hän tahtoi tietää, mihin pyrin niin intohimoisella puheella.
— Rukoilemaan teiltä henkeäni — vastasin — jota en voi sietää hetkeäkään senjälkeen kuin Manon on lähtenyt Amerikkaan.
— Ei, ei — hän vastasi ankarasti. — Näen kernaammin, että menetät elämäsi kuin että olet ilman järkevyyttä ja kunniaa.
— Älkäämme siis enää jatkako — minä huudahdin pysäyttäen hänet käsivarresta. — Riistäkää siis minulta tämä vihattu ja sietämätön elämä. Sillä siinä epätoivossa, johon minut syöksette, on kuolema oleva minulle armolahja: se on oleva arvokas lahja isän kädestä lähteneenä.
— Enhän antaisi sinulle muuta kuin minkä ansaitset — hän vastasi. — Tunnen useita isiä, jotka eivät olisi odottaneet näin kauan, ennenkuin olisivat ruvenneet itse pyöveliksesi. Mutta minun ylenmääräinen hyväsydämisyyteni on syössyt sinut turmioon.