— Oi, te olette siis heltynyt minun tuskistani! — minä huudahdin. — Kaikki ihmiset hylkäävät minut. Isänikin on epäilemättä yksi julmimpia vainoojiani. Ei kukaan minua sääli. Te yksin täällä sydämettömyyden ja raakuuden pesäpaikassa osoitatte myötätuntoisuutta kurjinta kuolevaista kohtaan.

Hän neuvoi minulle, etten näyttäytyisi kadulla, ennenkuin olin hiukan tointunut mielenliikutuksestani.

— Älkää huolehtiko minusta — sanoin poistuessani; — tulen näkemään teidät jälleen pikemmin kuin luulettekaan. Valmistakaa minulle kaikkein pimein koppinne, koetan tehdä itseni sen ansainneeksi.

Oikeastaan ei ensi tuumani ollut sen vähempää kuin että tahdoin surmata molemmat G.M:t ja poliisipäällikön ja sitten ase kädessä hyökätä sairaala-vankilaan, mukanani niin paljo väkeä kuin saatoin värvätä yritykseeni. Tuskin olisin säästänyt isäänikään kostonhankkeissani, jotka minusta tuntuivat niin oikeutetuilta, sillä vankilan ovenvartija ei ollut minulta salannut, että hän ja G.M. olivat perikatoni aikaansaajat.

Mutta astuttuani muutaman askeleen kadulla, ja kun raitis ilma oli hieman jäähdyttänyt vertani ja ruumiini nesteitä, raivoni väistyi vähitellen järkevämpien tunteiden tieltä. Vihollistemme kuolema olisi varsin vähän hyödyttänyt Manonia, ja se olisi epäilemättä riistänyt minulta kaiken mahdollisuuden auttaa häntä. Sitäpaitsi, turvautuisinko halpamaiseen murhatekoon? Mutta mikä toinen tie voisikaan avautua kostolleni? Kokosin kaikki voimani ja kaikki henkiset kykyni ensin pannakseni toimeen Manonin vapauttamisen, siirtäen kaiken muun tuonnemmaksi, kunnes tämä tärkeä yritys olisi onnistunut.

Minulla oli enää varsin vähän rahaa jälellä. Se oli kuitenkin välttämätön pohja, jolta oli alettava. En tuntenut useampia kuin kolme henkilöä, joilta voin saada rahaa, nimittäin herra de T:n, isäni ja Tibergen. Oli jotenkin epätodennäköistä saada mitään kahdelta viimemainitulta, ja häpesin vaivata ensimainittua pyynnölläni. Mutta kun ihminen on epätoivon partaalla, ei hän voi noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Menin viipymättä Saint-Sulpicen pappisseminaariin, välittämättä siitä, tunnettiinko minut siellä. Pyysin saada puhutella Tibergeä. Hänen ensi sanansa osoittivat, ettei hän vielä tuntenut viime seikkailujani. Tämä huomio sai minut muuttamaan aikeeni vedota hänen myötätuntoonsa. Puhuin hänelle yleensä siitä ilosta, jonka minulle oli tuottanut isäni jälleennäkeminen, ja pyysin häneltä sitten lainaksi vähän rahaa, vetäen verukkeeksi, että ennen lähtöäni Parisista tahdoin maksaa pois muutamat velat, joita en halunnut mainita. Hän ojensi minulle heti kukkaronsa. Minä otin siinä olevista kuudestasadasta frangista viisisataa. Tarjouduin antamaan hänelle velkakirjan, mutta hän oli liian jalomielinen sitä vastaanottaakseen.

Sieltä suuntasin kulkuni herra de T:n luo. Hänen edessään en ollenkaan teeskennellyt. Kuvasin hänelle onnettomuuteni ja kärsimykseni. Hän tunsi niistä jo pienimmätkin yksityiskohdat siitä, että tarkoin oli seurannut nuoremman G.M:n seikkailua. Hän kuunteli minua siitä huolimatta ja surkutteli minua syvästi. Kun kysyin häneltä neuvoa Manonin vapauttamisen keinoihin nähden, hän vastasi surullisena näkevänsä tässä suhteessa niin vähän valoa, että hänen täytyi luopua kaikesta toivosta, ellei taivas osoittaisi vallan erityistä suosiotaan. Hän mainitsi lisäksi varta vasten menneensä sairaala-vankilaan, senjälkeen kuin Manon oli sinne suljettu, mutta ettei hän edes ollut saanut lupaa tavata häntä, että poliisipäällikön määräykset olivat mitä ankarimmat ja että päälle päätteeksi sen onnettoman naisjoukon, johon Manon oli liitettävä, oli määrä lähteä matkaan parin päivän kuluttua. Olin niin hämmästynyt hänen kertomastaan, että hän olisi voinut puhua koko tunnin, minun häntä keskeyttämättä. Hän mainitsi edelleen, ettei ollut tullut tervehtimään minua vankilaan, ollakseen vapaampi auttamaan minua, kun ei tiedettäisi hänen olevan tuttaviani. Niiden tuntien aikana, jotka olivat kuluneet minun poistuttuani vankilasta, hän oli ollut huolissaan siitä, ettei tietänyt olinpaikkaani, ja oli halunnut mitä pikimmin tavata minut, antaakseen minulle sen ainoan neuvon, jonka avulla saatoin toivoa muutosta Manonin kohtalossa. Mutta tämä neuvo oli vaarallinen, ja hän pyysi minua ainaisesti pitämään salassa hänen osallisuutensa siihen. Tämä neuvo oli seuraava: minun tuli valita muutamia reippaita miehiä, jotka rohkenivat hyökätä Manonin vartijoiden kimppuun, kun nämä olisivat hänen seurassaan poistuneet ulkopuolelle Parisia. Hän ei odottanut kunnes aloin puhua varattomuudestani, vaan sanoi, ojentaen minulle kukkaron:

— Kas tässä sata pistolia, jotka kenties voitte käyttää tarpeisiinne. Maksatte ne minulle takaisin joskus, kun raha-asianne taas ovat hyvällä kannalla.

Hän mainitsi vielä, että olisi tarjonnut avukseni miekkansa ja käsivartensa, jollei huoli maineestaan olisi estänyt häntä itseänsä ryhtymästä vapauttamaan rakastajatartani.

Tämä erinomainen jalomielisyys sai minut heltymään kyyneliin asti. Ilmaistessani kiitollisuuttani koetin tehdä sen niin vilkkaasti kuin masennukseni suinkin salli. Kysyin häneltä, eikö ollut mitään toivottavissa vetoamisesta poliisipäällikköön. Hän sanoi ajatelleensa sitä, mutta arveli tätä keinoa tehottomaksi, kun ei senlaatuista armahdusta voinut anoa ilman erityistä syytä, eikä hän saattanut keksiä minkä syyn voisi tuoda esiin saadakseen välittäjäkseen jonkun arvokkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön. Jos jotain tältä taholta oli toivottavissa, ei se voisi käydä päinsä muuten kuin muuttamalla G.M:n ja isäni mielipiteet ja pyytämällä heitä anomaan poliisipäälliköltä tuomion peruuttamista. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa voittaakseen puolellemme nuoren G.M:n, vaikka pelkäsi tämän hieman kylmenneen hänelle epäilyksien johdosta, jotka olivat heränneet hänessä meidän seikkailumme yhteydessä. Minua hän kehoitti yrittämään kaikkea taivuttaakseni isäni mielen.