Tämän hän lupasi tehdä.
En uskaltanut pyytää häntä puhumaan Manonin hyväksi. Tämä ei johtunut rohkeuden puutteesta, vaan siitä, että pelkäsin suututtaa isääni tällaisella ehdoituksella ja herättää hänessä ajatusta johonkin turmiolliseen hankkeeseen Manonia ja minua kohtaan.
Olen vielä epätietoinen siitä, eikö tämä pelkoni antanut aihetta suurimpiin onnettomuuksiini, se kun esti minut koettelemasta isäni mielialaa ja yrittämästä saattaa hänet suosiolliseksi onnetonta rakastajatartani kohtaan. Ehkä minun olisi onnistunut vielä kerta herättää hänen sääliänsä ja karaista hänet niiltä vaikutuksilta, jotka hän liiankin helposti sai vanhalta G.M:ltä. Kuka sen tietää. Nurja kohtaloni olisi kenties saanut voiton kaikista ponnistuksistani; mutta minä en olisi voinut syyttää muita kuin tätä kohtaloani ja vihamiesteni julmuutta onnettomuudestani.
Poistuttuaan vankilasta isäni meni suoraa päätä herra G.M:n luo. Hän tapasi hänet poikansa seurassa, jonka henkivartija rehellisesti oli päästänyt vapaaksi. En koskaan ole saanut tietää heidän keskustelunsa yksityiskohtia, mutta liiankin helposti saatoin kuvitella mitä laatua se oli, päättäen sen kauheista seurauksista. He menivät yhdessä, tarkoitan molemmat isät, poliisipäällikön luo, jolta pyysivät kahta suosionosoitusta. Toinen oli se, että minut heti vapautettaisiin Châtelet-vankilasta, ja toinen, että Manon loppuiäkseen teljettäisiin vankilaan tai lähetettäisiin Amerikkaan. Juuri tähän aikaan alettiin laivoilla lähettää paljon irtainta väkeä Mississippi-joelle. Poliisipäällikkö antoi heille kunniasanansa, että Manon oli lähetettävä matkalle ensi laivalla.
Herra G.M. ja isäni tulivat heti yhdessä tuomaan minulle sanan vapautuksestani. Edellinen sanoi kohteliaan sanan siitä, mitä oli tapahtunut, onnitteli minua siitä, että minulla oli sellainen isä ja kehoitti minua senjälkeen hyväkseni käyttämään hänen neuvojaan ja esimerkkiään. Isäni käski minun pyytää häneltä anteeksi vääryyttä, jonka muka olin aikonut tehdä hänen perhettään kohtaan, ja kiittää häntä siitä, että oli myötävaikuttanut minun vapauttamiseeni.
Poistuimme kaikki kolme mainitsematta ainoata sanaa rakastajattarestani. En rohjennut puhua hänestä edes vanginvartijoille heidän läsnäollessaan. Oi, minun poloiset suositukseni olisivat kuitenkin olleet aivan turhat! Julma määräys oli saapunut samaan aikaan kuin se, joka päästi minut vapauteen. Tuo onneton nainen vietiin tuntia myöhemmin sairaala-vankilaan, siellä yhtyäkseen muutamiin kurjiin olentoihin, jotka olivat tuomitut samaan kohtaloon.
Isäni oli pakoittanut minut seuraamaan häntä asuntoonsa, joten kello oli lähes kuusi illalla, kun minä sain tilaisuuden salaa hiipiä pois palatakseni vankilaani. Tarkoitukseni oli ainoastaan hankkia Manonille muutamia virvokkeita ja sulkea hänet ovenvartijan erityiseen hoitoon, sillä en toivonut, että minun sallittaisiin tavata häntä. En myöskään vielä ollut ehtinyt ajatella keinoja hänen vapauttamisekseen.
Pyysin saada puhua ovenvartijan kanssa. Anteliaisuuteni ja hiljainen käytöstapani olivat niin miellyttäneet häntä, että hän ei ollut vastahakoinen minua auttamaan ja että hän puhui Manonin kohtalosta kuin onnettomuudesta ainakin, joka häntä pahoitti, se kun saattoi tuottaa minulle surua. En ollenkaan käsittänyt tätä puhetta. Keskustelimme hetken ymmärtämättä toisiamme. Lopulta hän älysi, että minä tarvitsin selitystä, ja antoi sen minulle sellaisena, kuin kauhusta vapisten jo olen sen teille kertonut ja jonka nyt toistan uutta kauhua tuntien.
Halvaus ei koskaan ole vaikuttanut äkillisemmin ja hirvittävämmin. Kaaduin maahan sydämen sykkiessä niin rajusti, että sinä hetkenä, jolloin menetin tajuni, luulin ainaiseksi vapautuvani elämästä. Tämä luulo pysyi vielä osaksi jälleen palatessani tajuihini. Käänsin katseeni ympäri huonetta ja itseeni saadakseni varmuutta siitä, kuuluinko vielä elävien ihmisten onnettomaan luokkaan. Varmaa on, että jos olisin seurannut ainoastaan luonnon vaistoa, joka pyrkii vapautumaan mielipahasta, ei mikään olisi minusta tuntunut suloisemmalta kuin kuolema tuona epätoivon ja sekasorron hetkenä. Ei edes uskonto voinut uhata sietämättömämmällä kärsimyksellä toisessa elämässä kuin ne kamalat tuskat, jotka minua ahdistivat. Kuitenkin sain pian, kuin rakkauden toimeenpaneman ihmeen kautta, tarpeeksi voimia kiittääkseni taivasta siitä, että se palautti minulle tajunnan ja järkeni. Kuolemani olisi hyödyttänyt ainoastaan minua. Manon tarvitsi hengissä-oloani vapautuakseen, tarvitsi minua tuekseen ja tullakseen kostetuksi. Vannoin itseäni säälimättä ryhtyväni näihin tehtäviin.
Vankilan ovenvartija tarjosi minulle kaikkea sitä apua, jota olisin voinut odottaa vaan parhaalta ystävältäni. Vastaanotin hänen palveluksensa mitä syvimmällä kiitollisuudella.