— Vakuutan teille — sanoin hänelle — ettei vaatimaton esiintymiseni suinkaan ole teeskenneltyä; se on ylhäissukuisen pojan menettelyä, joka äärettömästi kunnioittaa isäänsä, varsinkin närkästynyttä isäänsä. En liioin näytä olevan sukumme vakaantunein jäsen. Tiedän ansaitsevani moitteenne; mutta pyydän teitä lausumaan niitä hieman lempeämmin ja herkeämään kohtelemasta minua kuin kuolevaisten suurinta hylkiötä. Niin kovia mainesanoja en ole ansainnut. Rakkaus — senhän tiedätte — on aiheuttanut kaikki hairahdukseni. Turmiollinen intohimo! Oi, ettekö te tunne sen voimaa, ja onko mahdollista, että teidän verenne, joka on minun vereni lähde, ei koskaan ole tuntenut samanlaista hehkua? Rakkaus on tehnyt minut liian hellämieliseksi, liian intohimoiseksi, liian uskolliseksi ja ehkä liian myöntyväiseksi mitä ihanimman rakastajattareni pyyteille; siinä ovat minun rikokseni. Pidättekö tätä teidän häpäisemisenänne? Minä pyydän, isäni, vähän sääliä — näin jatkoin hellästi — poikaa kohtaan, joka alati on ollut täynnä kunnioitusta ja kiintymystä teihin, joka ei ole hylännyt kunniaa ja velvollisuutta, kuten te luulette, ja joka on tuhat kertaa surkuteltavampi, kuin mitä voitte kuvitellakaan.
Viime sanoja lausuessani vuodatin muutaman kyynelen.
Isänsydän on luonnon mestariteos: siinä luonto, niin sanoakseni, hallitsee mielihyvällä ja hoitaa itse kaikkia sen pontimia. Isäni, joka sen lisäksi oli älykäs ja arvostelukykyinen mies, heltyi niin siitä muodosta, johon olin pukenut puolustukseni, ettei voinut minulta salata tunteidensa vaihtumista.
— Tule poikaparkani — hän sanoi — tule syleilemään minua, sinun tilasi minua surettaa.
Syleilin häntä. Hän puristi minua tavalla, joka ilmaisi minulle, mitä hänen sydämessään liikkui.
— Mutta miten menetellä vapauttaaksemme sinut täältä? — näin hän kysäsi. — Tee minulle peittelemättä selkoa kaikista asioistasi.
Kun minun elämässäni kokonaisuutena katsottuna ei ollut mitään sellaista, joka ehdottomasti olisi tuottanut minulle häpeää, ainakaan ei, jos sitä vertasi eräisiin piireihin kuuluvien toisten nuorten miesten elämään, ja kun rakastajatarta ei suinkaan pidetä halveksittavana tällä vuosisadalla, jossa elämme, eikä liioin vähäistä viekkautta pelionnen tavoittelemisessa, kerroin isälleni yksityiskohtaisesti millaista elämää olin viettänyt. Panin parastani tuodakseni esiin kuuluisia esimerkkejä joka kerta kun mainitsin harha-askeleen, vähentääkseni sen minulle tuottamaa häpeää.
— Elän yhdessä rakastajattareni kanssa — sanoin hänelle — olematta häneen sidottu vihkiäismenojen kautta. Herttua de… ylläpitää kahta rakastajatarta koko Parisin nähden; herra de ——:lla on jo kymmenen vuotta ollut lemmitty, jota rakastaa uskollisemmin kuin koskaan vaimoaan. Kaksi kolmannesta Ranskan säätyhenkilöistä pitävät kunnianaan rakastajattaren omistamista. Minä olen hieman petkuttanut pelissä. Markiisi de ——:lla ja kreivi ——:lla ei ole mitään muita tuloja. Prinssi de… ja herttua de… ovat samanlaisen ritarikunnan johtajia. — Mitä tuli hankkeisiini molempien G.M:n rahoihin nähden, olisin niinikään helposti voinut todistaa, etten ollut vailla esikuvia, mutta minulla oli kyllin kunniantuntoa jälellä ollakseni tuomitsematta itseäni kaikkien niiden mukana, jotka olisin voinut esittää esikuvikseni, joten pyysin isääni antamaan minulle tämän heikkouteni anteeksi niiden kahden raivokkaan intohimon vuoksi, jotka olivat minua ahdistaneet, nimittäin kostonhalun ja rakkauden.
Isäni kysyi, saatoinko antaa hänelle viittauksia tehoisimpiin ja samalla huomiota herättämättömiin keinoihin minun pikaiseksi vapautuksekseni. Mainitsin, että poliisipäällikkö oli osoittanut ystävyyttä minua kohtaan.
— Jos kohtaatte vaikeuksia — sanoin hänelle — eivät ne voi esiintyä kenenkään muun puolelta kuin molempien G.M:ien. Luulisin siis sopivaksi, että näkisitte vaivan mennä heitä tapaamaan.