Ensi käyntinsä hän suuntasi Tibergen luo, jolle olin pyytänyt häntä osoittamaan vastauksensa. Hän ei häneltä saanut tietää asuntoani eikä silloisia olojani. Hän sai häneltä kuulla ainoastaan pääseikkailuni alkaen siitä, kuin olin paennut Saint-Sulpicestä. Tiberge puhui hänelle hyvin edullisesti niistä pyrkimyksistä hyvään, joita olin osoittanut meidän viime kohtauksessamme. Hän lisäsi luulevansa minun täydelleen luopuneen Manonista, mutta ihmettelevänsä, etten minä viikkoon ollut antanut hänelle mitään tietoja itsestäni. Isäni ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän käsitti, että tässä piili jotain, jota Tibergen tarkkanäköisyys ei ollut huomannut, vaikka hän valitti tuota vaiteliaisuuttani, ja isäni ponnisteli siihen määrin löytääkseen minun jälkeni, että kaksi päivää tulonsa jälkeen sai tietää minun olevan Châtelet-vankilassa.
Ennen isäni tuloa, jota en vähääkään odottanut näin pian, kävi poliisipäällikkö tervehdyksellä luonani — tai mainitakseni asiat niiden oikealla nimellä, minua kuulusteltiin. Hän soimasi minua, mutta hänen soimauksensa eivät olleet ankaroita eivätkä epäkohteliaita. Hän sanoi minulle lempeästi valittavansa huonoa käytöstäni ja huomautti, että olin menetellyt epäviisaasti hankkimalla itselleni sellaisen vihollisen kuin G.M. ja että kuitenkin helposti huomasi tässä piilevän enemmän varomattomuutta ja kevytmielisyyttä kuin pahuutta. Mutta tämä oli kuitenkin jo toinen kerta kuin olin vastaamassa hänen edessään, ja hän oli toivonut, että minä olisin viisastunut, saatuani parin kolmen kuukauden aikana opetusta Saint-Lazaressa.
Ihastuksissani siitä, että olin tekemisissä järkevän tuomarin kanssa, selitin hänelle tilanteeni niin kunnioittavasti ja maltillisesti, että hän näytti erittäin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän sanoi minulle, ettei minun pitänyt antautua liiallisen surun valtaan, ja että hän oli taipuvainen auttamaan minua syntyperäni ja nuoruuteni vuoksi. Rohkenin sulkea hänen suosioonsa Manonin ja kiittää tämän naisen lempeyttä ja hyvää luonnetta. Hän vastasi minulle nauraen, ettei hän vielä ollut Manonia nähnyt, mutta että häntä sanottiin vaaralliseksi naiseksi. Tämä sana pani siihen määrään vireille hellät tunteeni, että hänelle latelin tuhansia intohimoisia asioita poloisen rakastajattareni puolustukseksi; enkä voinut edes pidättyä kyynelistä. Hän käski viedä minut takaisin huoneeseeni.
— Amor, Amor! — huudahti tuo vakava oikeudenpalvelija nähdessään minun poistuvan — etkö sinä koskaan voi sopia järkevyyden kanssa?
Olin vaipunut surullisiin mietteisiin sen keskustelun johdosta, joka minulla oli ollut poliisipäällikön kanssa, kun kuulin huoneeni oven aukenevan: isäni astui sisään. Vaikka minun olisi pitänyt olla osaksi valmistautunut häntä näkemään, minä kun odotin sitä parin päivän kuluttua, se koski minuun niin syvästi, että olisin syöksynyt maan sisustaan, jos se olisi auennut jalkojeni edessä. Lähestyin ja syleilin häntä, kasvoilla äärimäisen hämmennyksen merkit. Hän istuutui, ennenkuin kumpikaan meistä oli avannut suutaan.
Kun minä jäin seisomaan, katseet maassa ja paljain päin, hän virkkoi:
— Istuhan toki! Kiitos irstailusi häpeänhälinän ja petkutustesi olen saanut tietää olinpaikkasi. Sinuntapaistesi ansioiden etu on, etteivät ne pysy salassa. Sinä kuljet kuuluisuutta kohti varmaa tietä myöten. Toivon, että tämä tie pian on päättyvä mestauspaikkaan ja että sinä todella olet saavuttava kunnian siellä joutua näytteille kaikkien ihailtavaksi.
En vastannut mitään. Hän jatkoi:
— Kuinka onneton on isä, joka on rakastanut hellästi poikaansa, mitään säästämättä, mikä olisi voinut tehdä hänestä kunnon miehen, kun hän lopulta huomaa tämän pojan olevan pahantekijän, joka tuottaa hänelle häpeää! Voi rauhoittua kohtalon tuottamasta onnettomuudesta: aika haihduttaa sen, ja suru vähenee. Mutta mistä löytyy parannuskeino taudille, joka kiihtyy päivä päivältä, nimittäin paheisen poikansa irstailulle, pojan, joka on menettänyt kaiken kunniantunnon. Sinä poloinen et sano mitään! — hän lisäsi. — Kas vaan tuota teeskenneltyä vaatimattomuutta ja tuota ulkokultaista lempeää alistuvaisuutta — voisipa luulla sinua sukusi kunniallisimmaksi jäseneksi.
Vaikka minun täytyi myöntää, että ansaitsin osan näitä loukkaavassa muodossa annettuja soimauksia, tuntui hän kuitenkin minusta menevän liian pitkälle. Katsoin luvalliseksi avoimesti tuoda esiin ajatukseni.