Läksimme matkaan istuen samoissa vaunuissa. Manon laskeutui minun syliini. En ollut kuullut hänen sanovan sanaakaan sen hetken jälkeen, jolloin G.M. näyttäytyi; mutta nyt, ollessaan kahdenkesken minun kanssani, hän lausui minulle lukemattomia helliä sanoja, soimaten itseään siitä, että oli syypää minun onnettomuuteeni.
— Minä en ole surkuteltava — huomautin minä; — muutaman kuukauden vankeus ei minua peloita ja pidän aina Châtelet'ta Saint-Lazarea parempana. Mutta sinun tähtesi, rakkaani, sydämeni on huolissaan. Mikä kohtalo niin viehättävälle olennolle! Taivas, miksi kohtelet näin ankarasti täydellisintä teosta? Miksi emme me molemmat ole syntyneet sellaisin ominaisuuksin, jotka vastaisivat surkeuttamme? Luonto on antanut meille henkevyyttä, aistin hienoutta ja herkkätunteisuutta. Mutta oi! Mitä kaikki tämä meitä hyödyttää, kun niin monet alhaiset sielut, jotka ansaitsisivat meidän kohtalomme, nauttivat kohtalon kaikkia etuja.
Nämä ajatukset täyttivät sydämeni surulla. Mutta ne eivät olleet mitään verrattuina niihin, jotka kohdistuivat tulevaisuuteen: minua riudutti pelko Manonin puolesta. Hän oli jo ollut sairaala-vankilassa, ja vaikka hän sieltä oli päässyt säädyllisellä tavalla, tiesin, että toistuminen tässä suhteessa toi mukanaan mitä vaarallisimpia seurauksia. Olisin tahtonut ilmaista hänelle ahdistukseni, mutta pelkäsin peloittavani häntä liiaksi. Vapisin hänen tähtensä, rohkenematta varoittaa häntä uhkaavasta vaarasta, ja suutelin häntä huoaten, vakuuttaakseni hänelle ainakin rakkauttani, ainoa tunne, jota rohkenin tulkita.
— Manon — sanoin hänelle — puhu vilpittömästi, tuletko aina rakastamaan minua?
Hän vastasi olevansa hyvin onneton siitä, että minä sitä saatoin epäillä.
— No hyvä — jatkoin minä — enhän minä sitä epäilekään, ja kun minulla on tämä varma tietoisuus, tahdon uhmailla kaikkia meidän vihollisiamme. Tulen vetoamaan omaisiini päästäkseni vapaaksi Châtelet'sta, ja henkeni on minulle vallan hyödytön, ellen heti vapauta sinua, itse päästyäni irti.
Saavuimme vankilaan. Siellä meidät suljettiin kumpikin eri koppiin. Tämä isku ei ollut minulle niin julma, sillä olin sitä edeltäpäin aavistanut. Suljin Manonin vankilan ovenvartijan suosioon, huomauttaen hänelle, että olin jalosukuinen mies, ja luvaten hänelle melkoisen palkinnon. Syleilin lemmittyäni ennenkuin erosin hänestä. Vannotin häntä pidättymään liiasta surusta ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä mitään, niin kauan kuin minä olin elossa. En ollut ilman rahoja, annoin hänelle niistä osan ja maksoin jäljellä olevista varoistani ovenvartijalle etukäteen runsaasti kuukauden elatuksesta sekä Manonin että itseni edestä.
Rahani tekivät erittäin hyvän vaikutuksen. Minut pantiin siististi kalustettuun huoneeseen, ja minulle vakuutettiin, että Manonilla oli samanlainen.
Aloin heti ajatella keinoja päästäkseni vapaaksi. Oli selvää, ettei minun tapaukseni sisältänyt mitään ehdottoman rikollista. Ja vaikka oletinkin, että varkaussuunnitelmamme kävi ilmi Marcel'in todistuksesta, tiesin varsin hyvin, ettei pelkkää aikomusta rangaista. Päätin viipymättä kirjoittaa isälleni ja pyytää häntä itseään tulemaan Parisiin. Minä häpesin, kuten jo huomautin, paljoa vähemmin oloani täällä kuin Saint-Lazaressa. Sitäpaitsi ikä ja kokemus olivat melkoisesti vähentäneet arkuuttani, joskin minussa vielä oli säilynyt kaikki isän arvolle tuleva kunnioitus. Kirjoitin siis, eikä vankilassa estetty kirjeeni lähettämistä. Mutta olisin voinut säästää itseltäni tämän vaivan, jos olisin tietänyt, että isäni seuraavana päivänä saapui Parisiin.
Hän oli saanut sen kirjeen, jonka viikkoa aikaisemmin olin hänelle lähettänyt. Se oli tuottanut hänelle mitä vilpittömintä iloa. Mutta niin suuresti kuin olinkin ilahuttanut häntä kertomalla kääntymyksestäni, ei hän ollut katsonut voivansa täydelleen luottaa lupauksiini. Hän oli päättänyt tulla hankkimaan itselleen varmuutta mielenmuutoksestani ja sovittaa menettelynsä katumukseni vilpittömyyden määrän mukaan. Hän saapui vangitsemiseni jälkeisenä päivänä.