— Lopettakaa, herraseni, julkeat ivapuheenne. Mistä onkaan kysymys?
— On kysymys siitä, herra ritari — hän vastasi — että suoraa päätä saatte marssia Châtelet-vankilaan.
Vavisten aavistin mitä kaikkia vaaroja siitä johtuisi. Huolimatta ylpeydestäni oivalsin, että minun täytyi alistua kohtaloni pakkoon ja mielistellä pahinta vihamiestäni, voittaakseni jotain nöyryydellä. Kohteliaasti pyysin häntä hetken kuuntelemaan minua.
— En tahdo puolustaa itseäni, hyvä herra. Tunnustan, että nuoruuteni hulluus on saattanut minut suuriin hairahduksiin, jotka ovat teitä niin syvästi loukanneet, että teillä on syytä tyytymättömyyteen. Mutta jos tunnette rakkauden voiman, jos voitte käsittää, kuinka paljon kärsii onneton nuori mies, jolta riistetään hänen rakkaimpansa, niin pidätte kenties anteeksiannettavana, että olen tavoitellut pientä koston tuottamaa tyydytystä tai ainakin voinette katsoa kärsimääni solvausta riittäväksi rangaistukseksi. On tarpeetonta vankilalla tai kidutuksella pakoittaa minua ilmaisemaan missä poikanne on. Hän on turvassa. Minun tarkoitukseni ei ole ollut vahingoittaa häntä tai loukata teitä. Olen valmis mainitsemaan teille sen paikan, missä hän kaikessa rauhassa viettää yötään, jos olette niin armollinen, että annatte meille vapauden.
Kaukana siitä, että olisi heltynyt rukoilevasta pyynnöstäni, tuo vanha peto käänsi minulle nauraen selkänsä. Hän lausui ainoastaan muutaman sanan osoittaakseen minulle, että tunsi tuumamme alusta loppuun. Mitä hänen poikaansa tuli, hän lisäsi raa'asti, hänet kyllä löydettäisiin, kun minä en ollut häntä tappanut.
— Viekää hänet Châtelet-vankilaan — hän sanoi poliiseille — ja varokaa, ettei ritari pääse teiltä karkaamaan; hän on ovela veijari, joka jo kerran on paennut Saint-Lazaresta.
Hän poistui ja jätti minut tilaan, jota helposti saattaa kuvitella.
— Oi taivas — huudahdin — vastaanotan nöyrästi kaikki iskut, jotka lähtevät sinun kädestäsi! Mutta se, että viheliäisellä konnalla on valta kohdella minua näin julmasti, syöksee minut epätoivon kuiluun.
Poliisit huomauttivat, ettemme antaisi heidän kauempaa odottaa, heillä kun oli kuomivaunut portilla. Ojensin käteni Manonille johdattaakseni hänet alas.
— Tule, rakas kuningattareni — sanoin hänelle — ja alistu ankaran kohtalomme armottomaan pakkoon. Ehkä taivas suvaitsee kerran saattaa meidät onnellisempaan tilaan.