Herra de T. ei vielä ollut palannut kotia; mutta hän saapui, odotettuani häntä muutaman hetken. Hänen välitystoimensa ei ollut onnistunut sen paremmin kuin minunkaan. Hän kertoi sen minulle masentuneen näköisenä. Nuori G.M., vaikka ei ollutkaan yhtä suuttunut Manoniin ja minuun kuin isänsä, ei ollut suostunut puhumaan meidän puolestamme. Hän oli kieltäytynyt siitä, peläten tuota kostonhimoista vanhusta, joka jo oli ankarasti kiivastunut hänelle, soimaten hänen yrityksiään hakea suhteita Manoniin.
Minulla ei siis ollut jäljellä muuta kuin väkivalta, sellaisena kuin herra de T. oli sitä minulle suunnitellut. Siihen nyt supistin kaikki toiveeni.
— Ne ovat tosin hyvin epävarmat — sanoin hänelle, mutta varmin ja lohdullisin toiveeni on että ainakin siinä yrityksessä itse suistun surman kitaan.
Läksin hänen luotaan, pyydettyäni häntä seuraamaan toimiani hyvillä toivotuksillaan, enkä enää ajatellut muuta kuin liittää itseeni tovereja, joihin olisin voinut siirtää kipinän rohkeuttani ja päättäväisyyttäni.
Ensimäinen, joka johtui mieleeni, oli tuo sama henkivartija, jota olin käyttänyt G.M:n vangitsemiseen. Päätin lisäksi mennä yöksi hänen huoneeseensa, kun minulla iltapäivän kuluessa ei ollut tarpeeksi joutoaikaa ajatellakseni yömajan hankkimista. Tapasin tuon miehen yksin. Hän tuli iloiseksi huomatessaan, että olin päässyt vapaaksi Châtelet-vankilasta. Ystävällisesti hän tarjosi minulle apuansa. Selitin hänelle, minkälaista avustusta hän saattoi minulle antaa. Hänellä oli tarpeeksi älyä huomatakseen yritykseen liittyviä vaikeuksia, mutta hän osoittautui kuitenkin kyllin jalomieliseksi koettaakseen voittaa ne.
Osan yöstä käytimme harkiten tuumiani. Hän puhui kolmesta kaartilaisesta, joita oli käyttänyt apunaan viime tilaisuudessa ja kehui heidän koeteltua taistelukelpoisuuttaan. Herra de T. oli tarkalleen maininnut niiden vartijoiden lukumäärän, joiden tuli olla Manonin saattona — heitä ei ollut useampia kuin kuusi. Viisi rohkeata ja päättäväistä miestä riitti säikyttämään noita raukkoja, jotka pelkureina eivät rupeisi puolustautumaan kunniallisesti, jos voisivat välttää taistelun vaarat.
Kun minulta ei puuttunut rahoja, henkivartija neuvoi minua olemaan kitsastelematta, jos halusin olla varma kahakan onnistumisesta.
— Tarvitsemme hevosia — hän sanoi — sekä pistooleja, ja lisäksi tulee jokaisella olla karbiini-pyssynsä. Minä otan toimekseni huomenna suorittaa nämä valmistukset. Soturimme tarvitsevat sitäpaitsi kolme siviilipukua, he kun eivät rohkene esiintyä tällaisessa hankkeessa rykmentin univormussa.
Annoin hänelle käteen sen sadan pistolin suuruisen summan, jonka olin saanut herra de T:ltä, ja ne kuluivat seuraavana päivänä viimeistä ropoa myöten. Nuo kolme soturia marssivat ohitseni. Minä innostutin heitä suurilla lupauksilla, ja karkoittaakseni heistä kaiken epäilyksen annoin heille jokaiselle etukäteen kymmenen pistolia.
Kun toiminnan päivä oli valjennut, lähetin varhain aamulla yhden heistä sairaala-vankilaan omin silmin näkemään vartijoiden lähdön saaliineen. Vaikka olin ryhtynyt tähän toimenpiteeseen yksinomaan liiallisesta levottomuudesta ja varovaisuudesta, se näyttäytyi vallan välttämättömäksi. Olin saanut vääriä tietoja heidän matkansa suunnasta; olin nimittäin varma siitä, että tuo surkuteltava joukko oli astuva laivaan la Rochellessa, ja olisin siis turhaan odottanut sitä Orléansiin johtavalla tiellä. Mutta kaartilaisen ilmoituksesta sain tietää, että joukko oli kulkeva Normandian tietä, ja sen oli määrä matkustaa Amerikkaan Havre-de-Grâcesta.