Läksimme heti Saint-Honoré-portille, kulkien viisaasti kyllä eri katuja. Esikaupungin rajalla liityimme yhteen. Hevosemme olivat pirteät, ja ennen pitkää huomasimme nuo kuusi vartijaa ja ne kahdet kurjat ajoneuvot, jotka te näitte pari vuotta sitten Passyssa. Tämä näky oli vähällä riistää minulta voimani ja tajuntani.
— Oi kohtalo — huudahdin — oi julma kohtalo! Suo minulle tässä ainakin voitto tai kuolema.
Neuvoittelimme hetken, millä tavoin meidän oli toimeenpantava hyökkäyksemme. Vartijasoturit eivät olleet neljääsataa askelta kauempana edessämme, ja me saatoimme tukkia heiltä tien oikaisemalla pienen pellon poikki, jota valtatie kiersi. Henkivartija neuvoi poikkeamaan tälle peltotielle ja yllättämään heidät, äkkiarvaamatta hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Minä hyväksyin tämän tuuman ja kannustin ensimäisenä hevostani. Mutta kohtalo oli armotta hylännyt rukoukseni.
Kun vartijasoturit näkivät viiden ratsumiehen rientävän heitä vastaan, käsittivät he heti, että tässä oli kyseessä hyökkäys. He asettuivat puolustusasentoon ja pitivät pistimensä ja pyssynsä päättäväisesti valmiina.
Tämä näky, joka vaan enemmän innosti henkivartijaa ja minua, riisti äkkiä rohkeuden meidän kolmelta raukkamaiselta toveriltamme. He pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta, ja vaihdettuaan keskenään muutamia sanoja, joita en voinut kuulla, he käänsivät hevosensa ja karauttivat täyttä laukkaa takaisin Parisiin.
— Hyvä Jumala — sanoi henkivartija, joka näytti yhtä kiihoittuneelta kuin minä tämän häpeällisen petoksen johdosta — mitä nyt teemme? Meitähän on ainoastaan kaksi.
Minä olin sanaton raivosta ja hämmästyksestä. Pysähdyin ja epäröin, lähteäkö ensi työkseni kostamaan noille kurjille, ajamalla heitä takaa ja rankaisemalla heitä siitä, että hylkäsivät minut. Milloin seurasin katseillani heidän pakoansa, milloin taas pidin silmällä toisella puolen olevia vartijasotureita. Jos olisin voinut jakautua kahtia, olisin yhtä haavaa hyökännyt näiden molempien raivoni esineiden kimppuun. Loin tuijottavat katseeni vuoroin molemmille tahoille.
Henkivartija, joka silmieni harhailevasta ilmeestä päätti, että epäröin, pyysi minua kuuntelemaan neuvoaan.
— Kun meitä on ainoastaan kaksi — hän huomautti — olisi mieletöntä ahdistaa kuutta yhtä hyvin asestettua miestä kuin me, he kun lisäksi näyttävät uljaasti odottavan meitä. Meidän täytyy palata Parisiin ja koettaa valita paremmin apurimme. Vartijasoturit eivät voi tehdä pitkiä päivämatkoja noilla kaksilla raskailla rattailla. Huomenna saavutamme heidät aivan helposti.
Tuumin hiukan tätä suunnitelmaa. Mutta kun joka taholla kohtasin sellaista, mikä herätti minussa epätoivoa, tein todella epätoivoisen päätöksen. Kiitin seuralaistani hänen avustaan, luovuin hätyyttämästä vartijasotureita ja päätin nöyränä mennä rukoilemaan heitä ottamaan minut joukkoonsa, voidakseni saattaa Manonia Havre-de-Grâceen ja sieltä kulkea laivalla hänen kanssaan toiselle puolelle merta.