Tämän jälkeen, minkä nyt olette kuullut, tarinani loppu on niin mitätön, ettei se ansaitse kuuntelemisen vaivaa. Kun Synnelet oli viety kaupunkiin ja hänen haavansa oli tarkoin tutkittu, huomattiin ettei hän ollutkaan kuollut ja lisäksi etteivät hänen haavansa olleet vaarallisia. Hän kertoi enolleen, miten kaikki oli meidän välillämme tapahtunut, ja hänen jalomielisyytensä saattoi hänet heti mainitsemaan minun osoittamani jalomielisyyden. Lähetettiin etsimään minua, ja minun ja Manonin poissaolo herätti sen epäilyksen, että olimme paenneet. Silloin oli liian myöhäistä lähteä minua takaa ajamaan; mutta kaksi seuraavaa päivää käytettiin tähän työhön.
Minut löydettiin vailla elonmerkkiä Manonin haudalta, ja ne, jotka näkivät minut tuossa tilassa melkein alastomana ja haava verissä, olivat varmat siitä, että minut oli ryöstetty ja murhattu. He kantoivat minut kaupunkiin. Kuljetuksen synnyttämä liike herätti minut jälleen tajuihini. Kun avasin silmäni ja rupesin vaikeroimaan sitä onnettomuutta, että vielä olin elävien parissa, huomattiin, että vielä saatoin tulla hoidon alaiseksi; tämä minulle omistettiin, ja sen seuraus oli valitettavasti liiankin onnellinen.
Minä en välttänyt ankaraa vankeutta ja oikeudenkäyntiä. Kun Manon oli kadonnut, minua syytettiin siitä, että raivon ja mustasukkaisuuden puuskauksessa olin surmannut hänet. Kerroin suoraan surkuteltavan seikkailuni. Vaikka selontekoni Synnelet'ssä herätti kipeää surua, hän oli kyllin jalomielinen anomaan armahdustani, ja sen hän saikin aikaan.
Olin niin heikko, että minut täytyi kantaa vankilasta vuoteeseeni, johon ankara tauti sitoi minut kolmeksi kuukaudeksi. Vihani elämään ei ollenkaan heikentynyt; huusin lakkaamatta avukseni kuolemaa ja kieltäydyin kauan itsepintaisesti nauttimasta lääkkeitä. Mutta Kaitselmuksen tarkoituksena oli, sittenkuin se näin ankarasti oli rangaissut minua, saattaa kärsimykseni ja rangaistukseni minulle hyödyllisiksi. Se valaisi minua valollaan ylhäältä, joka minussa herätti syntyperäni ja kasvatukseni arvoisia ajatuksia.
Kun rauha oli alkanut syntyä sydämessäni, ei ruumiillinen parantumiseni viipynyt. Minä noudatin täydesti kunniantunnon kehoituksia ja jatkoin pienen toimeni täyttämistä, odottaessani Ranskan laivoja, jotka kerran vuodessa saapuvat tähän osaan Amerikkaa. Olin päättänyt palata kotimaahani siellä vakaantuneella, ja siveällä elämällä hyvittääkseni säädytöntä käytöstäni. Synnelet oli huolehtinut siitä, että rakkaan lemmittyni ruumis oli siirretty kunnialliseen paikkaan.
Noin kuusi viikkoa parantumisestani kävelin eräänä päivänä yksin rannalla ja näin silloin laivan, jonka kauppa-asiat toivat Uuden Orleansin rannalle. Pidin tarkasti silmällä matkustajien maihin nousua ja hämmästyin äärettömästi tuntiessani Tibergen niiden joukossa, jotka astuivat kaupunkia kohti. Hän kertoi minulle, että hänen matkansa ainoa vaikutin oli ollut halu nähdä minut ja kehoittaa minua palaamaan Ranskaan. Saatuaan kirjeeni, jonka olin lähettänyt Havresta, oli hän itse matkustanut sinne tarjotakseen minulle pyytämääni apua. Hän oli tuntenut mitä haikeinta mielipahaa kuullessaan minun jo lähteneen matkaan ja olisi heti ollut valmis seuraamaan minua, jos olisi voinut astua lähtövalmiiseen laivaan. Sellaista hän oli useita kuukausia etsinyt eri satamissa, ja löydettyään viimein Saint-Malossa yhden, joka nosti ankkurinsa purjehtiakseen Martiniqueen, oli hän astunut siihen, toivoen sieltä helposti pääsevänsä Uuteen Orleansiin. Mutta espanjalaiset merirosvot olivat matkalla ottaneet tämän laivan ja vieneet sen erääseen saareensa. Tiberge oli päässyt viekkaudella pakenemaan, ja useiden harharetkien jälkeen hän sattumalta oli joutunut siihen pieneen laivaan, joka juuri oli saapunut, ja näin oli hän onnellisesti päässyt luokseni.
En voinut tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani näin jalomieliselle ja uskolliselle ystävälle. Vein hänet asuntooni ja pyysin häntä vapaasti käyttämään kaikkea, minkä omistin. Sitten kerroin hänelle kaiken, mitä minulle oli tapahtunut lähdettyäni Ranskasta, ja valmistaakseni hänelle odottamattoman ilon, selitin hänelle, että ne hyveen siemenet, jotka hän aikaisemmin oli kylvänyt sydämeeni, alkoivat kantaa hedelmiä, joista hän oli oleva tyytyväinen. Hän vakuutti, että niin miellyttävä varmuus korvaisi kaikki hänen matkansa vastukset.
Vietimme yhdessä kaksi kuukautta Uudessa Orleansissa, odottaen Ranskan laivojen tuloa, ja päästyämme viimein matkaan, astuimme kaksi viikkoa sitten Havre-de-Grâcen rantaan. Sinne saavuttuamme lähetin kirjeen omaisilleni. Vanhemman veljeni vastauksesta sain surullisen tiedon isäni kuolemasta, johon syystä pelkään minun hairahdukseni osaltaan vaikuttaneen. Kun puhalsi myötäinen tuuli, astuin heti laivaan purjehtiakseni Calais'hen, aikoen sieltä matkustaa muutaman peninkulman päässä kaupungista asuvan ja meille sukua olevan aatelismiehen luo, missä veljeni kirjoitti odottavansa tuloani.