Astuimme niin kauan kuin Manonin rohkeutta riitti, nimittäin lähes pari peninkulmaa, sillä tämä verraton rakastajatar kieltäytyi yhä levähtämästä aikaisemmin. Lopulta hän oli niin väsymyksen masentama, että tunnusti mahdottomaksi kulkea kauemmaksi. Yö oli jo tullut; istuuduimme keskelle aavaa ketoa, missä emme löytäneet ainoatakaan puuta suojaksi päämme päälle. Hänen ensi työnsä oli muuttaa haavaani side, jonka hän itse oli asettanut ennen lähtöämme. Turhaan koetin vastustaa tätä hänen aiettaan; olisin kuolettavasti pahoittanut hänen mieltään, jos olisin kieltänyt häneltä sen tyydytyksen, että tiesi minun voivan hyvin ja olevan vapaana vaarasta, ennenkuin hän ajatteli itseään. Alistuin hetken ajaksi hänen tahtoonsa ja vastaanotin häpeämättä ja vaieten hänen huolenpitonsa.
Mutta kun hän oli päättänyt hellän tehtävänsä, niin kuinka innokkaasti minä vuorostani ryhdyinkään toimimaan! Riisuin kaikki vaatteeni levittäen ne maahan hänen allensa, siten tehdäkseni hänen leposijansa pehmeämmäksi. Vastoin tahtoaan hänen oli suostuminen siihen, että minä käytin kaikkea, minkä saatoin kuvitella lieventävän hänen epämukavuuttaan. Lämmitin hänen käsiään kuumilla suudelmillani ja hehkuvilla huokauksillani. Valvoin koko yön hänen vieressään rukoillen taivasta suomaan hänelle suloisen ja rauhaisan unen. Oi, Jumalani! Kuinka rukoukseni olivat hehkuvat ja vilpittömät! Minkä armottoman tuomion nojalla sinä olit päättänyt olla niitä kuulematta?
Suokaa minulle anteeksi, että lyhyesti päätän kertomuksen, joka saa minut menehtymään. Kerron nyt teille onnettomuuden, jolla ei koskaan ole ollut vertaistaan; olen pyhittänyt koko elämäni sitä itkeäkseni. Mutta vaikka lakkaamatta kannan sitä mielessäni, epäröi sieluni kauhistuksen valtaamana joka kerta kun tahdon pukea sitä sanoihin.
Olimme viettäneet rauhallisesti osan yöstä; luulin rakkaan lemmittyni vaipuneen uneen, enkä rohjennut hengittää peläten häiritseväni hänen untansa. Huomasin päivän koittaessa tunnustellessani hänen käsiään, että ne olivat kylmät ja vapisivat; painoin niitä poveani vastaan, niitä lämmittääkseni. Hän huomasi tämän liikkeeni, ja ponnistaessaan voimiaan tarttuakseen minun käsiini, hän sanoi heikolla äänellä, että hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.
Pidin näitä sanoja alussa ainoastaan tavallisena onnettomuuden aiheuttamana puheena, ja vastasin siihen vaan rakkauden hellillä lohtusanoilla. Mutta hänen taajat huokauksensa, hänen äänettömyytensä minun kysyessäni, hänen käsiensä suonenvedontapainen puristus, niiden yhä kietoessa minun käsiäni, ilmaisivat minulle, että hänen onnettomuutensa loppu lähestyi.
Älkää vaatiko minua kuvaamaan tunteitani tai toistamaan hänen viimeisiä sanojaan. Menetin hänet, sain todisteen hänen rakkaudestaan vielä sinä hetkenä, jolloin hän heitti henkensä — siinä kaikki, mitä jaksan ilmaista teille tästä kauheasta ja surkuteltavasta tapauksesta.
Minun sieluni ei seurannut häntä. Taivas ei varmaankaan vielä katsonut rangaistukseni määrää täydeksi; se on säätänyt, että minun senjälkeen on kituminen riutuvaa ja kurjaa elämää viettäen. En välitäkään koskaan sen onnellisemmasta elämästä.
Yli vuorokauden lepäsin painaen huuliani vasten Manonin kasvoja ja käsiä. Tarkoitukseni oli kuolla siihen paikkaan. Mutta mieleeni johtui seuraavana päivänä, että hänen ruumiinsa minun kuoltuani oli joutuva villipetojen haaskaksi. Päätin siis haudata hänet ja odottaa kuolemaani hänen haudallaan. Olin jo niin menehtymäisilläni nälän ja surun synnyttämään heikkouteen, että minun täytyi ponnistaa kaikki voimani pysyäkseni pystyssä. Minun oli pakko turvautua mukaan ottamiini väkijuomiin; nämä virkistivät voimiani sen verran, kuin oli tarpeellista surullisen tehtäväni täyttämiseen.
Minun ei ollut vaikea kaivaa siinä paikassa, missä olin; se oli hiekkamaata. Taitoin miekkani ja käytin sitä lapiona, mutta minulla oli enemmän apua paljaista käsistäni. Sain täten kaivetuksi tilavan haudan, laskin siihen sydämeni epäjumalan, huolellisesti käärittyäni hänet vaatteisiini, suojatakseni hiekalta. Mutta sitä ennen syleilin häntä lukemattomat kerrat mitä täydellisimmän rakkauden koko hehkulla. Istuuduin vielä hänen viereensä ja katselin häntä kauan; en hennonut luoda umpeen hautaa. Lopulta voimani taas alkoivat uupua ja peljäten, että ne kokonaan pettäisivät ennenkuin olin päättänyt tehtäväni, kätkin ainaiseksi maan poveen täydellisimmän ja viehättävimmän olennon, jota se koskaan päällänsä oli kantanut. Paneuduin sitten pitkäkseni hautakummulle, kasvot hietaa kohti ja sulkien silmäni siinä tarkoituksessa, etten niitä enää koskaan avaisi. Sitten huusin avuksi taivasta ja odotin kärsimättömänä kuolemaa.
Teistä tuntunee vaikealta uskoa, ettei tämän synkän toimituksen aikana yksikään kyynel välähtänyt silmistäni, ei yksikään huokaus kohonnut huulilleni. Syvä ahdistukseni ja varma päätökseni kuolla olivat tukahduttaneet kaikki epätoivon ja tuskan ilmaukset. Enkä levännytkään kauan siinä asennossani haudalla, ennenkuin menetin jäljellä olevan vähäisen tajuni ja tunnekykyni.