— Kuinka! Minä tahdon kuolla — näin huudahdin — lopettaakseni tuskani. Onko siis jotain sellaista olemassa, jota pelkään enemmän kuin lemmittyni menettämistä? Tahdonpa kestää äärimäiset kärsimykset tukeakseni rakastettuani ja siirtää kuolemani siihen asti, kunnes ne osoittautuvat turhiksi.
Palasin kaupunkiin. Astuin asuntooni, missä tapasin Manonin puolikuolleena kauhusta ja levottomuudesta. Minun läsnäoloni viritti hänessä uutta toivoa. En voinut häneltä salata sitä kamalaa tapausta, joka oli minulle sattunut. Hän kaatui pyörtyneenä syliini kuullessaan minun puhuvan Synnelet'n kuolemasta ja saamastani haavasta. Kesti yli neljännestunnin ennenkuin sain hänet taas palautetuksi tajuihinsa.
Olin itse puolikuollut, enkä nähnyt vähintäkään mahdollisuutta meidän kumpaisenkaan turvaamiseen.
— Manon, mitä nyt teemme? — kysyin häneltä, hänen vähän toinnuttuaan. — Oi, mitä nyt teemme? Minun on pakko paeta. Tahdotko sinä jäädä kaupunkiin? Niin, jää sinä tänne, voit vielä tulla onnelliseksi; ja minä lähden kauas sinusta hakemaan kuolemaa villi-ihmisten parista tai petojen kynsien raatelusta.
Hän nousi huolimatta väsymyksestään, ja tarttui käteeni vieden minut ovelle.
— Paetkaamme yhdessä — hän sanoi — älkäämme hukatko hetkeäkään. Voitaisiin sattumalta löytää Synnelet'n ruumis, ja siinä tapauksessa emme ehtisi paeta.
— Mutta, rakas Manon — huomautin minä, ollen vallan suunniltani, — sanohan minne voimme mennä. Näetkö sinä mitään pelastuksen tietä? Eikö olisi parempi, että sinä koetat elää täällä ilman minua, ja että minä vapaaehtoisesti menen tarjoamaan pääni kuvernöörille?
Tämä ehdoitus vaan lisäsi hänen intoansa pakenemaan. Minun oli pakko seurata häntä. Minulla oli vielä lähtiessäni tarpeeksi mielenmalttia ottaa mukaani muutamia huoneessa olevia väkijuomapulloja ja niin paljo ruokavaroja kuin taskuihimme mahtui. Sanoimme palvelijoillemme, jotka olivat viereisessä huoneessa, että läksimme iltakävelylle (tämä kuului jokapäiväisiin tapoihimme), ja poistuimme kaupungista nopeammin, kuin mitä Manonin heikot voimat näyttivät sallivan.
Vaikka en vielä ollut vapautunut epävarmuudestani pakopaikkaamme nähden, takerruin kahteen toiveeseen, joita vailla olisin kernaammin kuollut kuin ollut epätietoinen Manonin kohtalosta. Olin sinä lähes kymmenen kuukautta kestäneenä aikana, jonka olin viettänyt Amerikassa, siksi paljon oppinut tuntemaan maata, että minulla oli käsitystä siitä, miten tuli kesyttää villi-ihmisiä. Saattoi antautua heidän käsiinsä syöksymättä varmaan kuolemaan. Olin lisäksi oppinut muutaman sanan heidän kieltänsä ja eräitä heidän tapojaan niissä eri tilaisuuksissa, joissa olin heitä nähnyt.
Paitsi tätä kurjaa keinoa oli minulla tarjona vielä toinen mahdollisuus englantilaisten taholla, jotka, kuten tunnetaan, ovat perustaneet siirtokuntia näissä seuduin uutta maailmaa. Mutta pitkät välimatkat pelästyttivät minua: meidän oli kulkeminen heidän siirtokuntiinsa asti useita päiviä pitkin autioita maa-alueita ja kiipeäminen yli muutamien niin korkeiden ja jyrkkien vuorten, että tie tuntui vaivalloiselta kaikkein rotevimmille ja karaistuimmille miehille. Toivoin siitä huolimatta, että saatoimme turvautua näihin kahteen apukeinoon, nimittäin alkuasukkaisiin oppaina ja siihen, että englantilaiset ottaisivat meidät asumaan pariinsa.