Valituksiini tuolla raakalaisella ei ollut annettavana muuta kuin kaksi vastausta, joita sata kertaa toisti: Manon oli riippuvainen hänen määräyksistään, ja hän oli antanut sisarenpojalleen sanansa. Olin päättänyt äärimäisiin asti hillitä itseäni; tyydyin ainoastaan sanomaan hänelle, että hän oli minulle liiaksi hyvä ystävä, voidakseen sallia minun kuolemaani, jonka valitsin mieluummin kuin lemmittyni menettämisen.
Mennessäni olin aivan varma siitä, ettei minulla ollut mitään toivottavissa tältä itsepäiseltä ukolta, joka sisarenpoikansa edestä olisi syöksynyt ijankaikkiseen kadotukseen. Aioin kuitenkin viimeiseen asti näennäisesti pysyä maltillisena, mutta mielessäni päätin tarjota Amerikan nähdä kaikkein verisimmän ja kauheimman näyn, jos vääryys vietäisiin huippuunsa.
Palasin kotiani kohti hautoen mielessäni tätä tuumaa, kun kohtalo, joka tahtoi jouduttaa perikatoani, toi tielleni Synnelet'n. Hän luki silmistäni osan ajatuksistani. Mainitsin jo, että hän oli kunnon mies. Hän lähestyi minua ja sanoi:
— Minua kai te haette? Tiedän, että hankkeeni teitä loukkaavat, ja olen kyllä aavistanut, että minun on taisteleminen kanssanne. Saammehan nähdä, kenellä on onni puolellaan.
Vastasin hänelle, että hän oli oikeassa, ja että ainoastaan kuolema saattoi tehdä lopun meidän selkkauksestamme.
Poistuimme sadan askeleen päähän kaupungista. Mittelimme miekkojamme, minä haavoitin hänet ja riisuin melkein samassa häneltä aseen. Hän oli niin raivoissaan epäonnistumisestaan, että kieltäytyi rukoilemasta minulta henkeään ja luopumasta Manonista. Minulla oli ehkä oikeus riistää häneltä yhtä haavaa molemmat. Mutta jalosyntyinen veri ei koskaan petä. Viskasin hänelle hänen miekkansa ja huusin:
— Alkakaamme uudestaan, mutta muistakaa, että tässä taistellaan elämästä ja kuolemasta!
Hän ahdisti minua sanomattoman rajusti. Tunnustan, etten ollut mikään taitava miekkailija, minulla kun oli ollut ainoastaan kolmen kuukauden harjoitusaika Parisissa. Mutta rakkaus ohjasi miekkaani. Synnelet tosin lävisti käsivarteni, mutta minä otin tilaisuudesta vaarin ja suuntasin häneen niin voimakkaan iskun, että hän hengettömänä kaatui jalkojeni juureen.
Huolimatta ilosta, jonka voitto tällaisen ratkaisevan taistelun jälkeen tuottaa, jäin heti miettimään tämän kuoleman seurauksia. Minulla ei ollut toivottavissa armoa eikä rangaistuksen siirtämistä. Tuntien kuvernöörin suuren kiintymyksen sisarenpoikaansa, tiesin varmasti, ettei kuolemaani lykättäisi tuntiakaan tuonnemmaksi sittenkuin tuon toisen kuolema oli tullut hänen tietoonsa. Niin uhkaava kuin tämä vaara olikin, ei se kuitenkaan ollut suurin levottomuuteni syy. Manon, huoli hänestä, häntä uhkaava vaara ja pakko menettää hänet hämmensivät niin ajatukseni, että silmäni mustenivat ja etten tietänyt missä olin. Kadehdin Synnelet'n kohtaloa. Pikainen kuolema tuntui minusta ainoalta tuskieni parannuskeinolta.
Mutta juuri tämä ajatus taas palautti minut tajuihini ja saattoi minut kykeneväksi tekemään päätöksen.