Hän oli enonsa seurassa, kun minä tulin linnoitukseen. Minulla ei ollut syytä salata häneltä aiettani, joten en ollenkaan epäröinyt ilmaista asiaani hänen läsnäollessaan. Kuvernööri kuunteli minua ystävällisenä kuten tavallisesti. Kerroin hänelle osan tarinastani, jota hän kuunteli mielenkiintoisesti, ja kun pyysin häntä olemaan läsnä tulevassa vihkimistilaisuudessa, hän jalomielisesti lupautui maksamaan hääkulut. Erittäin tyytyväisenä poistuin hänen luotansa.
Tuntia myöhemmin pappi astui talooni. Luulin hänen tulevan antamaan minulle ohjeita avioliittooni nähden. Mutta tervehdittyään minua kylmästi hän selitti lyhyesti, että herra kuvernööri kielsi minua sitä ajattelemasta ja että hänellä oli toisia aikeita Manonin suhteen.
— Toisia aikeita Manonin suhteen! — huudahdin minä, äkkiä tuntien kuolettavaa sydämenkouristusta — Ja mitkä ovat nämä aikeet, herraseni?
Hän vastasi minun vallan hyvin tietävän, että herra kuvernööri oli käskijä ja että Manon, joka oli Ranskasta lähetetty tähän siirtokuntaan, oli kuvernöörin määräysvallan alainen. Tätä valtaansa ei hän siihen asti ollut käyttänyt sentähden että oli luullut hänen olevan naimisissa; mutta saatuaan minulta itseltäni kuulla, ettei niin ollut laita, hän katsoi sopivaksi antaa hänet vaimoksi Synnelet'lle, joka oli häneen rakastunut.
Kiivauteni voitti varovaisuuteni. Käskin ylpeänä papin poistua talostani, vannoen ettei kuvernööri, Synnelet eikä koko kaupunki yhdessä rohkenisi käydä käsiksi vaimooni tai lemmittyyni, miksi vaan halusivat häntä mainita.
Kerroin heti Manonille saamani onnettoman tiedon. Oletimme, että Synnelet minun poistuttuani oli voittanut puolelleen enonsa ja että tämä johtui hänen kauan mielessään hautomastaan hankkeesta. He olivat väkevämmät. Olimme Uudessa Orleansissa kuin keskellä aavaa merta, nimittäin eristettyinä muusta maailmasta äärettömien etäisyyksien kautta. Minne paeta oudossa maassa, joka oli autio, tai jossa asustivat pedot tai yhtä raa'at villi-ihmiset kuin ne. Minua tosin kunnioitettiin kaupungissa, mutta en saattanut toivoa tarpeeksi voivani yllyttää väestöä puolustamaan asiaani, voittaakseni tukea, joka olisi voinut häätää vaaran. Siihen olisi tarvittu rahaa, ja minä olin köyhä. Muuten kansan toimeenpanema kapina oli tulokseltaan epävarma; ja jos onni olisi meidät pettänyt, olisi perikatomme ollut auttamaton.
Kaikki nämä ajatukset temmelsivät aivoissani; mainitsin niistä osan Manonille, suunnittelin uusia tuumia kuuntelematta hänen vastaustaan. Tein päätöksen ja hylkäsin sen tehdäkseni toisen. Puhuin itsekseni ja vastasin ääneen ajatuksiini. Sanalla sanoen, olin sellaisessa kiihoitustilassa, etten voi verrata sitä mihinkään, sillä ei koskaan ole ollut olemassa senkaltaista. Manon tuijotti minuun. Minun mielenliikutuksestani hän arvasi vaaran suuruuden, ja vavisten pelosta enemmän minun kuin itsensä tähden, tämä hellä nainen ei edes uskaltanut avata suutansa ilmaistakseen levottomuuttaan.
Loppumattomiin mietittyäni sinne tänne päätin lähteä tapaamaan kuvernööriä, yrittääkseni taivuttaa häntä, vetoamalla hänen kunniantuntoonsa ja palauttamalla hänen mieleensä minun kunnioitustani ja hänen kiintymystään. Manon tahtoi estää minua lähtemästä kotoa. Hän sanoi minulle kyynelsilmin:
— Sinä syöksyt kuolemaan, he tulevat surmaamaan sinut; en saa enää nähdä sinua, tahdon kuolla ennen sinua. — Vaivoin sain hänet oivaltamaan, että minun oli pakko lähteä ja hänen jäädä kotia. Lupasin palata hetken kuluttua. Hän ei aavistanut enempää kuin minäkään, että taivaan koko viha ja vastustajiemme raivo oli purkautuva hänen päänsä yli.
Menin linnoitukseen. Kuvernööri oli siellä papin seurassa. Saadakseni hänet heltymään alennuin nöyryyden osoituksiin, jotka olisivat saattaneet minut menehtymään häpeään, jos olisin alistunut niihin mistä muusta syystä tahansa. Ahdistin häntä kaikilla niillä todistusperusteilla, jotka varmasti vaikuttavat jokaiseen sydämeen, joka ei piile verenhimoisen ja julman tiikerin povessa.