Ylläpidimme huolellisesti kuvernöörin ystävyyttä. Hän oli niin ystävällinen, että muutaman viikon saapumisemme jälkeen antoi minulle pienen toimen, joka sattumalta tuli avoimeksi linnoituksessa. Vaikka se ei ollut erityisen huomattava, otin sen vastaan taivaan armollisena sallimuksena. Se tarjosi minulle mahdollisuuden elää, olematta kenenkään vastuksena. Palkkasin itselleni palvelijan ja Manonille palvelijattaren. Pienet tulomme riittivät, sillä minä olin säästäväinen elintavoissani, ja Manon samoin. Emme koskaan laiminlyöneet tilaisuutta auttaa ja tehdä hyvää naapureillemme. Tämä avulias mieliala ja kohtelias käytöksemme hankki meille koko siirtokunnan luottamuksen ja kiintymyksen. Olimme ennen pitkää niin arvossa pidetyt, että kävimme kaupungin ensimäisistä kuvernöörin jälkeen.
Viattomat toimemme ja keskeymätön levollisuutemme palauttivat meihin huomaamattamme uskonnollisia tunteita. Manon ei koskaan ollut ollut jumalaton nainen. En minäkään ollut niitä paatuneita irstailijoita, jotka pitävät kunnianaan liittää uskonnottomuuden tapainsa turmelukseen. Rakkaus ja nuoruus olivat syynä kaikkeen säännöttömään elämäämme. Kokemus alkoi korvata ijän kypsyyttä: se vaikutti meihin samoin kuin vuodet. Puheaiheemme, jotka alati olivat vakavia, herättivät meissä vähitellen hyveisen rakkauden kaihon. Minä tein ensin Manonille ehdoituksia tähän muutokseen nähden. Tunsin hänen sydämensä pohjan. Hän oli suora ja luonnollinen kaikissa tunteissaan, mitkä ominaisuudet aina ovat suotuisia edellytyksiä hyveelle. Viittasin siihen, että onnestamme puuttui yksi seikka:
— Se nimittäin — näin sanoin — että taivas sen vahvistaa. Meillä on molemmilla liian kaunis sielu ja sydän liian jalo, tahallisesti elääksemme unhoittaen velvollisuutemme. Vähät siitä, että niin elimme Ranskassa, missä meidän oli yhtä vaikeata luopua toisiamme rakastamasta kuin tyydyttää sitä lainmukaisella tavalla. Mutta Amerikassa, missä olemme riippuvaisia ainoastaan toisistamme, missä meidän ei enää tarvitse alistua säädyn ja hienojen tapojen mielivaltaisiin sääntöihin, missä lisäksi luullaan meidän olevan naimisissa, mikä estää meitä pian todella solmimasta aviota ja jalostamasta rakkauttamme valoilla, jotka uskonto pyhittää? Omasta puolestani tosin en tarjoa sinulle mitään uutta, tarjotessani sinulle sydämeni ja käteni; mutta olen valmis uudistamaan tämän lahjan alttarin edessä.
Minusta tämä puhe näytti täyttävän hänet ilolla.
— Uskotko — hän vastasi — että olen sitä ajatellut lukemattomat kerrat tultuamme Amerikkaan? Mutta peläten pahoittavani sinua, olen kätkenyt tämän toiveen sydämeeni. Enkä ole niin vaativainen, että pyrkisin sinun puolisosi arvoon.
— Oi, Manon — vastasin minä — olisitpa pian kuninkaan puoliso, jos taivas olisi antanut minun syntyä kruunupääksi. Älkäämme siis enää epäröikö. Eihän meidän tarvitse pelätä mitään esteitä. Puhun jo tänään siitä kuvernöörille, ja tunnustan hänelle, että tähän päivään asti olemme salanneet häneltä totuuden. Antakaamme tavallisten rakastavien kammoksua avion katkaisemattomia kahleita. He eivät niitä pelkäisi, jos meidän tavoin olisivat varmat siitä, että aina tulevat kantamaan rakkauden kahleita.
Läksin Manonin luota, joka tästä päätöksestä ylenmäärin ihastui.
Olen varma siitä, ettei yksikään kunnon mies olisi ollut hyväksymättä pyyteitäni näissä olosuhteissa, kun nimittäin olin intohimoisen kiintymyksen orja, jota en voinut voittaa, ja omantunnontuskien raatelema, joita en ollut oikeutettu tukahuttamaan. Mutta onkohan ketään, joka voisi syyttää valitustani vääräksi, kun valitan taivaan ankaruutta hylätä aikeeni, jonka tarkoituksena oli ainoastaan sitä miellyttää. Oi, mitä sanonkaan: hylätä! Rankaisihan se sitä rikoksen tavoin. Se oli sietänyt minua kärsivällisesti, niin kauan kuin sokeasti kuljin paheen teitä, ja ankarimmat rangaistuksensa se säästi minulle siihen hetkeen, jolloin aioin ruveta palaamaan hyveen poluille. Pelkään voimieni pettävän minut lopettaessani kertomukseni kaikkein surkeimmasta tapauksesta, mikä ikinä on sattunut.
Menin kuvernöörin luo, kuten olin sopinut Manonin kanssa, pyytämään häneltä suostumusta vihkiäisiimme. Olisin kyllä varonut puhumasta siitä hänen tai kenenkään muun kanssa, jos olisin uskaltanut toivoa, että hänen kotisaarnaajansa, joka silloin oli kaupungin ainoa pappi, olisi tehnyt minulle tuon palveluksen ilman hänen puuttumistaan asiaan. Mutta kun en rohjennut odottaa tuolta hengelliseltä mieheltä vaiteliaisuus-lupausta, päätin toimia julkisesti.
Kuvernöörillä oli sisarenpoika, nimeltä Synnelet, josta hän paljon piti. Tämä oli kolmenkymmenenvuotias, kelpo mies, mutta kiivas ja tulinen. Tuo nuori mies ei ollut naimisissa. Manonin kauneus oli tehnyt vaikutuksensa häneen jo saapumishetkellämme, ja ne lukemattomat tilaisuudet, jolloin hän oli tavannut hänet yhdeksän tai kymmenen kuukauden ajalla, olivat siihen määrään lietsoneet hänen intohimonsa liekkiä, että hän salaisesti riutui häntä ajatellessaan. Mutta kun hänellä oli sama ajatus kuin enollaan ja koko kaupungilla, että minä todella olin naimisissa, oli hän hillinnyt rakkaudentunteensa siinä määrin, ettei ollut ilmaissut mitään, jopa oli monasti osoittanut auliuttaan auttaa minua.